Armon huomassa
Kuva Seelalta
Lumi narskui askeleeni alla. Olin onnellinen. Hiljaisuus ympäröi minut ja tähtien hento valo valaisi tietäni. Tunsin kyyneleen silmässäni, onnen kyyneleen. Voi kuinka tuntuikaan siltä, että siinä yksin kävellessäni en ollutkaan yksin. Vierelläni olikin kulkija. Tuntui, etten voisi koskaan luopua tästä. En hetkestä yksin revontulten leiskuessa pääni yllä, tunteesta olevani vapaa, ilman synnin taakkaa. Tietäen, että olen saanut kaiken anteeksi. Ettei minun tarvinnut huolehtia huomisesta. Niin kuin siinä laulussakin sanotaan: ”Ei huomisen huolista huokaa” (SL 297).
Jostain syystä puhe juuri silloin kolahti.
Olen aina toivonut, että voisin joskus tuntea sen, kuinka tärkeää on istua ja kuunnella siinä hetkessä. Tuntea sen, kuinka merkitykselliseltä tuntuu vain olla. Monet päivät olen vain kulkenut ystävieni perässä, monet päivät olen jättänyt ajattelematta sen enempää. Nyt taas, kuuntelen. Kuuntelen sitä kaikkein kalleinta Jumalan sanaa, ympärilläni saattomiehiä, joista tiedän, että hekin ovat tässä ja nyt, saman asian vuoksi. Olin ensimmäisen kerran ikinä jäänyt toiselle puheelle seuroihin, vaikka ystäväni lähtivätkin jo ensimmäisen jälkeen pois. Jostain syystä puhe juuri silloin kolahti. Jostain syystä juuri silloin tuntui niin hyvältä olla siinä.
Nyt kävelen yksin kohti kotiani, kohti monen kotia, opistoa. Kuulen, kuinka jossain kauempana edessäpäin menee joukko muita opiskelijoita, mutta jättäydyin itse yksin. Kuuntelemaan sitä rauhaa, mitä luonto tarjosi. Annoin kyyneleen valua poskelleni muistamatta, milloin viimeksi kyynel oli ollut siinä onnen ja liikutuksen vuoksi. Sen vuoksi, että oli niin hyvä olla.
Seurat luovat usein monenkaltaisia ajatuksia jokaiselle, niin nuorille kuin vanhemmillekin. Lapsena sunnuntai taisi olla vain ärsyttävä päivä kaikin puolin. Seuraavana päivänä olisi koulua ja seuroissa täytyi vain istua ja kuunnella jotain, mistä en ainakaan itse tainnut juuri ymmärtää. Tiesin sen olevan Jumalan sanaa. Tiesin myös, että se oli tärkeää sanaa, mutta en ihan silti ymmärtänyt sen merkitystä. Enkä sen paremmin sitä, miksi pitäisi sunnuntai-iltana istua seuroissa hiljaa kuuntelemassa, kun halusi vain ottaa kaiken irti viimeisestä päivästä ennen koulun alkua.
Nuorena seuroista on tullut tärkeämpiä.
Nuorena seuroista on tullut tärkeämpiä, kohtauspaikkoja ystävien kanssa. Paikka, jossa saa kuulla Jumalan sanaa. Eräs ilta juteltiin kaverin kanssa seuroista ja niiden merkityksestä, tai, no, pääosin puhuttiin Suviseuroista, mutta ajattelin, että silti ajatuksia pystyy vertaamaan aika hyvin muutenkin seuroihin. Puhuttiin paljon seurojen merkityksestä. Onko seuroilla suurempikin merkitys jokaiselle vai ovatko ne vain kohtaamispaikkoja.
Olin onnellinen siinä hetkessä.
Olen huomannut, että olen aika usein käynyt seuroissa tavan ja ystävien vuoksi ja usein keskittyminen seurapuheen kuunteluun on herpaantunut useaan otteeseen. Alussa olleen tekstin kirjoitin eräänä tammikuun sunnuntaina, kun suurin osa opistolaisista lähti seuroihin jään poikki. Se hetki oli itselleni niin tärkeä. Olin onnellinen siinä hetkessä, kun näin sen kaiken merkityksen. Tunsin silloin, kuinka hyvältä tuntuikaan se kokonaisuus: seurapuheet, yhteislaulut, anteeksianto ja järven lakeus. Olin aina haaveillut tuntevani sen kaiken merkityksen. Tämmöiset kokemukset antavat aina omalla tavallaan valoa pimeimmällekin tielle.
