Ystävänpäivän alla pohdin ystävyyttä. Miten tärkeää se on, että on ystäviä, saa olla ystävä. Nuoruus on ystävyyden suhteen ehkä yksi kaikkein kipeimmistä ikävaiheista. Jos kokee yksinäisyyttä, tuntuu äärettömän kipeältä, jos ympärillä näkee ”nuoruuttaan eläviä” ystäväpiirejä: ystäväjoukkoja, jotka huokuvat iloa ja keskinäistä läheisyyttä. Perheestä irtautuessa ystävien merkitys kasvaa.

Koin itse yläasteaikoina toisinaan voimakastakin yksinäisyyttä. Vaikka en ehkä näyttänyt yksinäiseltä, tunsin kuulumattomuutta ja ulkopuolisuutta. Minulla oli joitakin ystäviä, joita saatoin nähdä vapaa-ajallakin, mutta suuri osa ihmissuhteistani oli koulukaveruutta, kevyttä seuraa. Kaipasin uskovaisia ystäviä sekä sydänystävyyttä. Yksinäisyys tuntui lopulliselta: kun ympärillä oli läheisiä, iloa huokuvia ystäväjoukkoja, tuntui vaikealta ajatella, että sellaisen kerkeäisi vielä muodostaa. Murehdin sitä, olenko lopun elämääni kaveriporukoiden välillä seilaava ihan-hyvä-kaveri. Rukouksissa toistui pyyntö siitä, että saisin aitoa, läheistä ystävyyttä.

Rukouksiini vastattiin. Pikkuhiljaa, aluksi aivan huomaamattaan, elämääni alkoi ilmestyä läheisiä, syviä ystävyyssuhteita. Opistovuosi jätti jälkeensä sydänystäviä, joiden kanssa olen vielä näin neljän vuoden jälkeenkin läheinen. Sain ympärilleni oman ystäväpiirin, johon koin kuuluvani. Opiston jälkeisinä lukiovuosina minun ei tarvinnut olla yksin tai ulkopuolinen – minulla oli läheisiä, tasapainoisia ystävyyssuhteita, ja uskovaisten ystävien kanssa sain kokea syvää läheisyyttä: koin tärkeäksi sen, että uskovaisten ystävien kanssa pystyi puhumaan myös uskoon liittyvistä, mieltä painavista asioista.

Miten huomaamatta, kuin itsestään, sain täälläkin ympärilleni ystäviä.

Opiskelupaikkakuntaa vaihtaessani mielessäni häivähti taas pelko siitä, jos uudella paikkakunnalla omaa ystäväpiiriä ei muodostukaan – jos jäänkin kaikesta ulkopuolelle, en tutustukaan kenenkään? Jos ehkä olenkin ihmisten ympäröimänä, mutta tunnen ulkopuolisuutta tai erillisyyttä? Muutto paikkakunnalle, josta ei aiemmin tuntenut juuri ketään, tuntui omalla tavallaan hurjalta, vaikka toisaalta aika innostunut olinkin.

Mutta kaikki järjestyikin. Olen edelleen hieman hämmästynyt siitä, miten huomaamattaan, kuin itsestään, sain täälläkin ympärilleni ystäviä. Kun kaikki ihmissuhteet opiskelupaikkakunnalla olivat tutustumisasteella, täytyi omaa toimintaa ja ajatuksia usein pohjustaa. Soitin paljon videopuheluita entisten kämppisteni kanssa, ja mainitsinkin heille usein siitä, kuinka vapauttavaa on keskustella ihmisten kanssa, jotka tuntevat sinut hyvin: ei tarvinnut avata ajatusten taustalla vaikuttavia asioita tai selitellä sitä, mikä omiin tunteisiin tai toimintaan vaikuttaa. Sai vain puhua ja höpötellä, ja toinen osasi tulkita jo puolesta lauseesta, miksi asiat tuntuivat miltäkin tai mitä ajatuksia tapahtumat oman elämänhistorian perusteella herättivät.

Vaikka uusiin ihmisiin tutustuminen toisinaan vaatiikin voimavaroja, on se silti ihanaa ja onnellista! Jo se tuntuu ihmeelliseltä, että on ylipäätään saanut ympärilleen ihmisiä, jotka haluavat tutustua ja ystävystyä. Olen iloinnut suunnattomasti uusista ystävyyssuhteistani opiskelupaikkakunnallani, ja on ollut ihanaa nähdä, miten nämäkin ystävyyssuhteet ovat syventyneet päivä päivältä. Nykyisin olen saanut huomata, ettei minun useinkaan tarvitse enää selitellä ”siis kun mulle on joskus tapahtunut tällaista” tai että ”olen siis aika helposti innostuva” tai muuten avata toimintaani: minut aletaan jo tuntea. On ollut myös hauskaa nähdä, miten alan jo tuntea läheisimpien ystävien tyypilliset reagointitavat: jos teen näin, toinen reagoi siihen seuraavalla tavalla.

Negatiiviselta tunteelta katkeaa terä, kun sen sanoittaa toiselle.

Läheisissä ystävyyssuhteissa on ihanaa se, että niissä voi harjoitella sellaisia vuorovaikutustaitoja, jotka juuri itselle ovat haastavia. Asuttuani pian kolme vuotta useamman kämppiksen kanssa, olen huomaamattani oppinut todella paljon. Vielä muutama vuosi sitten minun oli vaikeaa puhua ääneen vaikeammista tunteista; jos olin esimerkiksi surullinen, vihainen tai pettynyt. Nykyään huomaan yhä useammin kertovan tuntemuksistani jo silloin, kun tunne on päällä. On huojentavaa keskustella vaikeistakin asioista ääneen: negatiiviselta tunteelta ikään kuin katkeaa terä, kun sen sanoittaa toiselle. Kun läheiselle ystävälle saa kerrottua jostain mieltä painavasta asiasta, huojennus on käsinkosketeltavaa.

Joskus tuntuu, että on varmaan ainoa, kuka on kokenut vastaavaa tai tuntenut niitä samoja tunteita. Lähes aina asiasta ääneen puhuttuaan saa kuitenkin huomata, että toinenkin on kokenut jotain samankaltaista – ja jos ei olekaan, niin jo se lempeä kuuntelu usein auttaa järjestelemään vaikean asian omassa mielessä. Olen iloinnut siitä, että vaikeistakin asioista ja tunteista ääneen puhuminen on vuosi vuodelta tullut helpommaksi: jo oman jaksamisen kannalta on äärimmäisen tärkeää, ettei asioita jää miettimään yksin.

Olen joskus ajatellut, että omalla tavallaan on hyvä, että olen joskus kokenut voimakastakin yksinäisyyttä. Jos olisin aina ollut läheisten ystävien ympäröimä, en ehkä osaisi arvostaa ystävyyttä niin paljoa: jokainen ystävyyssuhde tuntuu lahjalta. En siltikään toivoisi yksinäisyyttä tai ulkopuolisuuden tunteita yhtään kenellekään: miten sydämestäni toivoisinkaan, että kaikilla olisi joku ystävä, johon voisi luottaa! Ettei kenenkään tarvitsisi olla yksin. Ystäviä ja ystävyyttäkin saa pyytää rukouksissa.

Lähetän lämpimän halauksen juuri sinulle, joka tunnet yksinäisyyttä: muista, että olet arvokas ja tärkeä juuri itsenäsi.

2020-02-14T11:45:40+02:0014. helmikuuta 2020|