Teksti: Emmalotta Hyyryläinen
Elämässäni on ollut hetkiä, jolloin tuntuu, ettei millään ole merkitystä. Ei ymmärrä sanaakaan siitä, mitä puhujat seuroissa kertovat. Kaikki muu tuntuu paremmalta. Ei oikein uskalla kertoa kenellekään, miten vaikeaa on oman uskon kanssa. Tärkeä pianonsoittoharrastukseni on auttanut minua tällaisissa hetkissä. Olen voinut soittaa niitä itselle voimaa antavia lauluja. Laulun sanoista hakee voimaa, vastauksia, vertaistukea ja ymmärrystä.
Joskus aloin löytää sitä “väärää” voimaa maallisista lauluista. Silloin ainoa pelastukseni olivat Siionin laulut ja seurat. Halusin pitää niin kovasti kiinni niistä, että viikossa olisi edes se yksi tunti, jolloin voisin rauhoittua. En myöskään halunnut näyttää muille pahaa oloani, ja jos en olisi käynyt seuroissa, olisi varmasti tullut kysymyksiä, miksi en enää käynyt siellä. Olenhan pienestä asti tykännyt käydä siellä niin paljon.
Sitä haki kai vertaistukea, että en ole yksin niiden tunteiden ja ajatusten kanssa.
Sen jälkeen kuitenkin kuuntelin taas maallisia lauluja. Niistä sai niin paljon voimaa, vaikka tiesin, ettei se ole hyvä. Yläaste- ja ammattikouluaika oli henkisesti aika vaikeaa: jokapäiväistä taistelua uskon ja oman pään kanssa. Silloinkin jaksoin paljon paremmin, kun maalliset laulut olivat voimanani. Tuntui, että ne olivat paljon monipuolisempia, arkisempia ja niissä käsiteltiin enemmän tunteita. Sitä haki kai vertaistukea, että en ole yksin niiden tunteiden ja ajatusten kanssa.
Musiikilla on voimansa, hyvä ja paha. Joko se vahvistaa uskoa tai sitten se vie vain kauemmaksi uskosta. Joillakin ihmisillä musiikki ei tunnu kauheasti missään, osalla se menee niin syvälle että tuntuu välillä, että halkeaa, kun joku kappale on niin kaunis ja koskettava tai on kuin se olisi kirjoitettu omasta elämäntilanteesta niin läheltä.
Nyt olen opistolainen, ja ennen etäopiskeluun siirtymistä kuulin päivittäin laulua ja musiikkia. Opistolla monesta laulusta on tullut tärkeitä, kun niitä yhdessä lauletaan. Kämpässä jutellaan omista lempparilauluista.
Mietin, miten pärjään ilman niitä maallisia lauluja.
Yksi asia jännitti ja paljon, kun aloitin opiston. Mietin, miten pärjään ilman niitä maallisia lauluja, jotka olivat aiemmin niin tärkeitä, ettei pystynyt olemaan montaa päivää ilman. Kun opisto alkoi, ekoina päivinä ne eivät edes tulleet mieleen. Yhtäkkiä huomasin, että oli mennyt viikko, toinen.
Välillä tuli sellaisia iltoja, jolloin tuntui, että pää on niin täynnä, että tarvitsee hetken sitä aivoja tyhjentävää musiikkia. Siltä se ainakin tuntui niinä hetkinä. Mietin paljon, mitä huonekaverini mietti, kun aloin nukkumaan kuulokkeet korvilla. Myöhemmin juteltuani aiheesta huonekaverin kanssa, hän sanoi, ettei sitä ollut edes huomannut. Olin varmaan kaivautunut niin syvälle peiton mutkaan, ettei hän huomaisi.
Olisinko ollut valmis lähtemään?
Sain elokuussa ajokortin. Oma auto oli odottanut pihassa jo keväästä saakka. Kerkesin ajaa noin kuukauden, kun ajoin ulos tieltä soratiellä. Minulle eikä kyydissä olleelle serkulleni käynyt onneksi mitään, ainakaan fyysisiä vammoja. Henkisiä enemmänkin, ainakin minulle traumoja autolla ajamisesta.
Mutta se hetki myös pysäytti minut. Entä jos olisi käynyt jotain? Olisinko ollut valmis lähtemään? Tajusin, että en elänyt niin kuin olisin halunnut. Oli pakko tehdä muutoksia, että saisin sisälläni rauhan. Pelkäsin kuolemaa sen jälkeen hetkittäin todella paljon. Tiesin heti, että minun pitää lopettaa maallisen musiikin kuuntelu ja muukin, mikä vie minua poispäin uskosta, jos haluan päästä eroon peloistani.
Tuntuu, että ymmärsin vasta opistossa tämän.
On monta Siionin laulua, joista tulee tunne, että en ole oikeasti täällä yksin. Taivaan Isä on kyllä olemassa. Joku kyllä ymmärtää, millaista roskaa nykymaailma välillä on. Uskoa ja toivoa ei saa kadottaa. Silloin menettää niin paljon muutakin. Ja tuntuu, että ymmärsin vasta opistossa tämän.
Erityisen tärkeitä minulle ovat esimerkiksi nämä Siionin laulut: 180, 192, 200, 360 ja 362. Eikä siinä ole todellakaan kaikki. Kirjoitan tähän yhden laulun sanat. Sanat ovat minulle tärkeät, sillä ne tiivistävät hyvin tämän nykyajan ja pelot ja huolet.
Muuttuvassa maailmassa / nuorina nyt elämme. Anna, Herra, voimaa, että / uskossamme kestämme.
Auta, ettei mikään meitä / tieltäsi saa eksyttää, / ettei kukaan kiusausten / ansoihin ja valtaan jää.
Matkallamme uupumusta / tuntee usein sielumme. / Mieltä saartaa epäilykset: / jaksanenko perille?
Kutsu vielä eksyneitä / taivaan tielle palamaan. / Ystävät ja meidät kaikki / ohjaa kotiin oikeaan.
(SL 192, Raimo Österberg, uud. Niilo Rauhala)
Kirjoittaja on Ranuan opiston viestintäpolun opiskelija, luonnonlapsi ja tähtisilmä, joka pohtii syvällisesti ja tarkasti ihmissydämen liikahduksia.
