Uskallanko minä?
Teksti ja kuva: Helka Laurila
Olen koko elämäni joutunut kuulemaan kommentteja ujoudestani ja hiljaisuudestani. Eskarista yläkouluun saakka opettajat ovat huomautelleet siitä arviointikeskusteluissa. Ymmärrän sen, koska tämänkaltaiset ominaisuudet vaikuttavat siihen, miten toimin vuorovaikutustilanteissa. On kuitenkin tuntunut, etten jotenkin ole yhtä hyvä ihminen kuin ne rohkeat ja puheliaat. Ujouteni on aina nähty jotenkin negatiivisena luonteenpiirteenä, asiana, joka pitäisi kitkeä pois. Tällaiset ominaisuudet ovat kuitenkin niin syvällä meissä, ettei niitä voi alkaa muuttamaan. Miksi pitäisikään? Ne ovat osa meitä ja ilman niitä olisimme aivan eri ihmisiä. On opittava elämään asian kanssa, vaikka se joskus tuntuukin vaikealta.
Viihdyn paremmin pienessä porukassa.
Olen kyllä huomannut, kuinka ujous on vaikuttanut joihinkin ihmissuhteisiin ja kykyyn tutustua uusiin ihmisiin. En itse välttämättä ole se aloitteen tekijä, kun tutustun muihin, mutta siinäkin asiassa olen kyllä rohkaistunut. Viihdyn paremmin pienessä porukassa, jossa on enimmäkseen tuttuja ihmisiä. Suuressa porukassa on yleensä vaikea osallistua keskusteluun, koska tuntuu, ettei löydä sopivaa väliä jolloin voisi sanoa omat ajatuksensa. Spontaanit keskustelut tuntuivat ennen melko vaikeilta, mutta nykyään minun on helpompi keksiä puhuttavaa.
Harkitsin moneen kertaan, haenko opistoon. Ajattelin, että olisin liian ujo, hiljainen ja sisäänpäinkääntynyt opiston sosiaaliseen elämään. Päätin kuitenkin hakea kahdelle eri polulle, ja päädyin toiseen vaihtoehtooni, Ranuan opiston viestintä- ja ilmaisupolulle. Ajattelin silloin, että viestintäpolkulaisten täytyy olla rohkeita ja tykätä esiintymisestä. Asia ei ole oikeasti näin, koska viestintäpolku on tarkoitettu myös niille, jotka haluavat lisää esiintymis- ja ilmaisurohkeutta. Näin ollen se oli juuri sopiva valinta minulle.
Ujous ei ole estänyt minua rakentamasta tasapainoisia ystävyyssuhteita.
Alkuun minua vähän pelotti, että mitähän tästä tulee, mutta olen saanut huomata, että opistossa kaikki ovat erilaisia. Löytyy hiljaisempia ja puheliaita ja me kaikki kuulumme yhtälailla yhteiseen opistoperheeseen. Olen opistossa huomannut, että minun on ollut melko helppo tutustua uusiin ihmisiin ja olen saanut monia hyviä ystäviä. Ujous ei ole estänyt minua rakentamasta tasapainoisia ystävyyssuhteita. Olen opistossa myös rohkaistunut puhumaan omista asioistani enemmän. Olen myös päässyt muun muassa esiintymään näytelmässä ja ilokseni olen huomannut, että ilmaisurohkeuteni on parantunut roimasti. Olen saanut huomata, että minut on otettu huomioon omana itsenäni, sellaisena kuin olen.
Hiljaisemmille ihmisille: teissä ei ole mitään vikaa!
Totta kai opistossakin joudun kohtaamaan ujouteni silmästä silmään silloin tällöin. Saatan miettiä, haluavatko toiset minua porukkaan ja uskallanko mennä juttelemaan joillekin, joita en niin hyvin tunne. Useissa tilanteissa ujouteni onkin vienyt voiton enkä ole mennyt juttelemaan, vaikka olisin halunnut. Tämänkaltaiset tilanteet saattavat jälkeenpäin harmittaa, mutta turha niitä on pidempään miettiä. Nyt kävi näin ja ehkä seuraavalla kerralla uskallan.
Toivoisin, että te, joille puhuminen ja esillä oleminen on helpompaa, muistaisitte, ettei se ole kaikille niin helppoa. Antakaa myös ujommille mahdollisuus puhua. Ja hiljaisemmille ihmisille: teissä ei ole mitään vikaa! Jumala on luonut meidät kaikki erilaisiksi. Rohkeiksi, hiljaisiksi, äänekkäiksi, ujoiksi. Näistä ominaisuuksista riippumatta olemme kaikki täysin saman arvoisia.
