Tietää, että riittää
Teksti ja kuva: Auri
Täällä kerännyt kultaa
etsinyt timantteja
ja löytänyt
minun taskuissani ei ole mitään
mutta sydämessä muistoja
ihmisiä ja iloja tallessa.
Välillä tuntuu, että opisto on nyt melkein koko elämä. Tosiasia on, että eihän se ole, mutta mitä jos se tuntuu siltä? Koko elämä ei kai voi olla ystävät, keskustelut, seikkailut ja ystävät taas. Miksihän ei voisi olla?
Mutta ei opisto ole mikään täydellisyyden tyyssija. Monestikin vaikeat päivät ovat tuntuneet ihan kamalilta, ja yksi lause on saattanut heittää tunteet ihan toiseen ääripäähän. On rankkaa, kun tunteet tuntuvat niin vahvasti ja vaihtelevat. Tosi hyvässä päivässä voi olla sellaisia hetkiä, että kaikki kaatuu päälle, mutta hyvien hetkien ajatteleminen saa muistamaan, kuinka elämässä on oikeasti paljon sellaista, mistä olla kiitollinen.
Olen ymmärtänyt enemmän, millainen olen.
Täällä olen löytänyt itsestäni niin paljon enemmän, tajunnut, että millaisesta elämästä haaveilen, tai ymmärtänyt enemmän millainen ihminen minä olen. Olenko minä se, millainen olen omassa mielessä vai millainen olen muille? Ainakin haluaisin olla muille aina ystävällinen, näyttää heille, kuinka välitän. Opistosta olen löytänyt niin paljon sellaisia ihmisiä, joille haluaisin sanoa, miten arvokkaita he ovat.
Se on paljon
nauraa
ihan ilman häpeää
hammasrivi loistaen
ja silmät sikkaralla
se on paljon
puhua
ja jakaa ajatuksistaan
muutakin kuin päivänselviä
itsestäänselvyyksiä
ja eniten
on tuntea.
Ehkä se on joku identiteettikriisi, jos tuntuu, että on ihan eri ihminen kuin vaikkapa puoli vuotta sitten, eikä tiedä millainen on sitten oikeasti. Erilaiset ystävät saavat itsestä esiin niin erilaisia piirteitä ja puolia. Jonkun kanssa saattaa olla ihan pelle, nauraa enemmän kuin puhua. Olla vaan, ilman suodatinta, ilman miettimistä onko järkevä vai ei. Ja toisen kanssa mennään syvemmälle, puhutaan ja pohditaan, vain välillä nauretaan. Puhutaan syntyjä syviä, mietitään fiiliksiä, nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Joidenkin kanssa tehdään asioita, opetellaan, seikkaillaan, fiilistellään. Ei tarvitse välttämättä edes puhua paljoa, kun tietää että riittää, ja on mukava vaan olla. Onko tuollaisissa ystävyyksissä arvoeroa?
En minä ole kaikkien lempi-ihminen.
Kaikenlaisia ystäviä ja keskusteluja tarvitaan, ja näkemyserot tuovat vain lisämaustetta. Saa haastaa itseään ja toista, pystytäänkö väittelemään ilman, että mennään henkilökohtaisuuksiin? Osaanko kilpailuhenkisenä myöntää välillä olevani väärässä? Ja jos olen mielestäni oikeassa, osaanhan arvostaa toisen mielipidettä tai oikeutta siihen? Eräs aikuinen opistossa sanoi itselleni tärkeän ajatuksen: ”Kun pystyy olla toisen seurassa myös niiden ominaisuuksien kanssa, joista voi tulla torjutuksi, tulee oikeasti nähdyksi.”
Opistossa olen tajunnut lauseen ”Ole oma itsesi, niin löydät omanlaisia ihmisiä ympärillesi” merkityksen paremmin. Ajatus siitä, että kai minä kelpaan, on vahvistunut. En minä ihan varmastikaan ole kaikkien lempi-ihminen, mutta ei kai kukaan ole. Olen tällainen, Jumalan luoma, ja haluaisin, että muilla on hyvä olla mun seurassa.
enemmän pelkään harmaata
kuin kaikkien värien sekoitusta
pinkkiä sinistä vihreää oranssia
mustaakin ja valkoista
haluan nähdä kaikki värit
löytää kaikki hienot maisemat
nauraa ja nauttia
olla vanhanakin vielä osaksi nuori
enemmän pelkään, etten säry mistään
kuin että säryn ja korjaudun
saan voimaa kasvaa siitä vahvemmaksi
rakastavammaksi.
