Onko ystävyys tunne?
Kuva Martalta
Viime kuussa oli ystävänpäivä. Lapsena se tarkoitti sitä, että askarreltiin itse ystävänpäiväkortit, tehtiin niistä omannäköiset kuvilla ja tarroilla, kirjoitettiin kauniita sanoja ja annettiin ne itse vaikka koulupäivän jälkeen. Muistan, miten ihana tunne se oli. Kortti kertoi, että sinä olet ystäväni ja minä sinun.
Pienellä paikkakunnalla olen koko lapsuuden tuntenut kaikki ikäiseni nuoret. Olen äärettömän kiitollinen siitä, että olen saanut heidän joukostaan kaksi uskovaista ystävää, joiden kanssa olen käynyt läpi peruskoulun, ja joiden kanssa muistoni ovat kaikkein elävimmät.
Kun ajattelen kotikuntaa, ajattelen heitä. Yhteisiä nuorteniltoja, illanviettoja ja sitä, kun soudettiin loppukesästä järvellä auringon laskettua. Heiltä olen oppinut, että ystävyys ja luottamus ei riipu siitä, kuinka usein nähdään tai kuinka hauskaa on. Olemme kasvaneet yhdessä. Ja toivon, että myös vanhenemme yhdessä.
En tiedä, kenelle antaisin ystävänpäiväkorttini.
Nykyisin en aina tiedä, miltä ystävyys tuntuu. Vai onko se tunne? Kun astuu uuteen jaksoon elämässä, ympärille tulee uusia ihmisiä. En tiedä, kenelle antaisin ystävänpäiväkorttini. Onko ystäväni minulle tärkeämpi kuin minä hänelle?
Sellaiset ajatukset häiritsevät, saavat olon epävarmaksi. Mielessä käy, että kelpaanko, olenko riittävän hyvä ja tärkeä, että minua voi kutsua ystäväksi? Pelottaa, että mikään suhde ei koskaan syvene vaan jää pinnalliseksi, että elämässäni on vain tuttuja, joita moikkaan silloin kun tavataan sattumalta. Jos minulla ei ole sellaista sidettä kehenkään. Keneen voisin silloin turvautua?
On eri asia olla yksin kuin yksinäinen.
Näiden ajatusten keskellä olen ymmärtänyt, että vaikka on paljon kavereita, voi silti tuntea itsensä äärettömän yksinäiseksi, jopa keskellä suurta porukkaa. On eri asia olla yksin kuin yksinäinen.
Sitten jonain päivänä puhuin puhelimessa ystävän kanssa. Ja puhuimme vain, kuulumiset ja huolet vaihtuivat tuttuihin vitseihin ja naurun helinään. Miten tämä onkaan niin helppoa, ajattelin. Ja sillä hetkellä en tuntenut yksinäisyyttä. Tiesin, että minusta välitetään.
Uskovainen saattomies on arvokas lahja.
Uskovaiset puhuvat saattomiehistä. Se on minun mielestäni kaunis sana. Se muistuttaa omasta matkasta ja siitä, että kuitenkin rinnalla kulkee tukijoita, ystäviä, veljiä tai siskoja. Uskovainen saattomies on arvokas lahja. Toivon, että me kaikki saisimme sellaisia.
Toisaalta ystävyys on hienoa, kun sitä voi olla niin monenlaista. Miksei myös toista sukupuolta olevan kanssa. Tyttö ja poika voivat yhtä lailla olla hyviä ystäviä, eikä sitä tarvitse mieltää mihinkään muuhun. Itse olen kokenut, että sellaisen ystävän kanssa saa aitoja keskusteluita ja oppii samalla miettimään asioita toisen näkökulmasta.
Olen myös oppinut, että on olemassa yhtä monta erilaista ystävyyssuhdetta kuin on erilaisia ihmisiäkin. Ja eihän ystävyys ole kiinni siitä, oletko tyttö vai poika, nainen vai mies. Kyse on yhteisistä mielenkiinnon kohteista, arvoista, huumorista, henkisestä yhteydestä ja temperamentista.
Kaikki ihmissuhteet eivät ehkä kestä.
Ensimmäisessä Samuelin kirjassa kerrotaan: “Joonatan solmi Daavidin kanssa ystävyysliiton, sillä hän rakasti tätä kuin omaa henkeään.” Toisessa Samuelin kirjassa Daavid suree Joonatanin kuolemaa ja kuvailee heidän ystävyyttään ihanammaksi kuin naisen rakkaus.
Saamme rukoilla Jumalalta rinnalle uskovaista ystävää. Ja saamme myös itse olla osoittamassa toisillemme rakkautta. Ystävyys on suuri Jumalan lahja.
On lohdullista ajatella, että vaikka kasvamme ja kaikki ihmissuhteet eivät ehkä kestä, ja tunnemme joskus yksinäisyyttä, Jumala on luvannut olla kanssamme maailman loppuun asti.
