Tuntomerkkinä Rakkaus

Kuva: Hedda Paananen

Kun kuuntelee jonkin aikaa joidenkin uskovaisten nuorten keskusteluja, voi niissä huomata huolestuttavan, vieraan tuntuisen aiheen ja asenteen. Jotkut nuoret sanovat vihaavansa toisia, puhuvat pahaa ja levittelevät puolitosia juoruja. On ennakkoluuloja, joita levitellään ymmärtämättä niiden vaikutusta ihmisten välisiin suhteisiin. Tämä on minusta huolestuttava ilmiö.

Missä on tavallinen ystävällisyys ja hienotunteisuus?

Synnyin paikkakunnalla, jossa asuu vain vähän uskovaisia nuoria, joten en lapsena törmännyt tällaiseen asenteellisuuteen. Kun ripari-iässä aloin tutustua enemmän oman paikkakuntani ulkopuolisiin, suurempiin uskovaisten nuorten piireihin, koin hämmentävänä sen, kuinka jotkut ensin puhuvat uskosta ja syntien anteeksiantamuksesta ja seuraavassa lauseessa ilmoittivat vihaavansa jotakuta. Syynä esimerkiksi se, että vihan kohde on joskus tehnyt tai sanonut jotain ajattelematonta jollekin kaverille, tai puhujalle itselleen.

Tällainen puhetapa ja asenne tuntuvat ainakin minusta vieraalta ja väärältä. En tarkoita, että kaikkien kanssa pitäisi olla parhaat ystävät. Ei tietenkään, mutta missä on anteeksiantamus? Missä on tavallinen ystävällisyys ja hienotunteisuus? Sellaiset hyvät tavat näyttävät joiltakin unohtuneen.

Tässä asiassa on varmasti jokaisella kasvamisen varaa.

Jos joku on toiminut väärin, tulee asia käsitellä asianomaisten kesken, eikä vatvoa vielä vuosienkin päästä puolituttujen, asiaan millään tavalla kuulumattomien kanssa. Tässä asiassa on varmasti jokaisella kasvamisen ja parantamisen varaa. On hyvä pohtia omaa toimintaansa ja sen vaikutusta muihin ihmisiin.

Uskovaisina olemme valona maailmassa ja tuntomerkkinämme pitäisi olla rakkaus. Jokainen voimme omalla kohdallamme huolehtia siitä, että se näkyisi toimissamme ja puheissamme. Raamatussa neuvotaan: ”Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä. Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne.” (Room. 12: 9–10.)