Suru nousee pintaan yllättäen

Teksti ja kuva: Jenni Mäkinen

Aino Peltoluhta käy ensimmäistä vuotta lukiota. Viime syksyyn oman värinsä toi isovanhemman menettäminen.

Miltä oman läheisen menettäminen tuntui?

Heti kuoleman jälkeen asiaa ei kyllä tajunnut. En osannut käsittää, että mummo oli oikeasti poissa. Olo oli tyhjä, vaikka lähtö ei tullutkaan yllätyksenä. Mummo oli nimittäin ollut saattohoidossa jo kuukauden ja oli täysin vuodepotilas. Alzheimer oli jo niin pitkällä, että mummo ei muistanut edes omaa nimeään.

Mikä auttoi jaksamaan arjen keskellä?

Yksi suurimmista voimavaroista minulle oli läheinen suku. Erityisesti serkukset, jotka olivat leikkineet kanssani pienenä mummolassa. Me vanhimmat muistamme vielä hyvin ajan, kun mummolla toimi vielä muisti ja hän oli muutenkin hyvässä kunnossa. Myös uskosta sai voimaa, koska pystyi luottamaan mummon olevan hyvissä käsissä.

Oliko jotain asioita, jotka jäivät mietityttämään menetyksen kohtaamisen jälkeen?

Mietin heti aamulla kuultuani tapahtuneesta, koska näin mummon viimeksi ja mitä sanoin viimeisenä. Kuuntelin paljon minua lohduttavaa musiikkia. Tietysti myös se, missä mummo on nyt, on mietityttänyt paljonkin.

Lisäsikö tapahtuma pelkoa muiden läheisten menettämisestä?

Kyllä se omalla tavallaan lisäsi. Välillä on tullut mieleen vaikkapa papan luota lähtiessä, että halaan ja hyvästelen kunnolla, ainakin varmuuden vuoksi.

Millaisina hetkinä suru palaa?

Ajan kuluessa suru ei ole ollut läsnä läheskään päivittäin. Suru nousee pintaan yleensä hoivakodissa vieraillessa, kun mummo ei olekaan huoneessaan, vaan siellä on joku muu. Myös jotkin koskettavat tekstit, laulut tai muut pienet asiat, jotka muistuttavat mummosta, saavat kaipauksen kyyneleet nousemaan pintaan.