Nytkö se jo loppui?

Kuva: Ruut Seppälä

Opisto tosiaan loppui. Tai oikeastaan sehän loppui jo muutama viikko sitten, mutta vasta nyt sen todella tajusin. Ohi ovat kamistunnit, päivähartaudet ja tiskivuorot. Ohi kaikki kämppäillat, aamuiset hetket yhdessä hampaita pestessä, iltahetket salin hämärässä.

Opin uutta uskosta, itsestäni ja inhimillisyydestä.

Mennyt opistovuosi opetti minulle paljon. Kliseinen lause, mutta totisinta totta. Opin uutta uskosta, itsestäni ja inhimillisyydestä. Kokosin elämäni kapsäkkiin monta purkkia ja pussukkaa täynnä eväitä tulevaa varten. Tulin opistoon vailla suuria odotuksia enkä pettynyt. Oli alamäkiä ja ylämäkiä, mutta lähdin opistosta satoja kokemuksia ja sanoja rikkaampana.

Koen varttuneeni opistovuoden aikana.

Kun muistelen aikaa noin kymmenen kuukautta sitten, tuntuu kuin se Ylva olisi ollut eri ihminen. Arka ja hentoinen pieni lapsi. Olin vähemmän nähnyt, umpimielisempi ja epävarmempi kaikesta. En edelleenkään ole aikuinen, mutta koen varttuneeni huomattavasti opistovuoden aikana.

Eikun kohti uutta tuntematonta.

Sain opistosta kaikelle elämälle vakaan perustan ja pohjan, jolle rakentaa tulevaisuutta. Opistossa, tuossa ainutlaatuisessa kokonaisuudessa oppii pakostakin sellaisia elämäntaitoja, joita tuskin voi muualta yhtä monipuolisesti ja konkreettisesti saada. Siinä kai piilee sen merkityksellisyys opistolaisen elämässä sen loppuun saakka. En soisi koskaan unohtavani kaikkea tapahtunutta.

Laulut on nyt laulettu, soitot soitettu ja itkut itketty. Eikun kohti uutta tuntematonta.