Kuitenkin turvassa

Kuva Olivialta

Istun nuotion ääressä sen lämmittäessä jalkojani. On lauantai-ilta ja olemme kokoontuneet nuorteniltaan erään nuoren pihalla sijaitsevalle nuotiopaikalle. Kaikkialla ympärilläni kuuluu nuorten iloinen laulu ja välillä muutama naurahdus. Vaikka tunnelma on iloinen, en jotenkin
pääse siihen mukaan, ajatuksia on liikaa. Laulu loppuu ja siirrän katseeni lämpöä hehkuvasta nuotiosta ympärilläni istuvaan joukkoon. Kaikkien ilmeet ovat iloisia, eikä kenenkään kasvoissa näy merkkiäkään mistään negatiivisesta. Sydäntäni kivistää. Miten muut saattavatkin olla noin iloisia, vaikka itselläni olo on kuin kuorma-auton alle jääneellä. Kohta joku nuorista ehdottaa, että käytäisiin hakemassa eväät sisältä ja syötäisiin ne sitten nuotion ääressä. Muutama hänen kaverinsa lähtee auttamaan häntä ruokien kantamisessa pihalle ja muut levittäytyvät ympäri pihaa leikkimään tai pelaamaan jotakin. Itse jään nuotion äärelle istumaan, sillä tiedän, että mihin porukkaan menenkin, tulen kokemaan oloni ulkopuoliseksi, oli kyse kuinka hyvistä kavereista tahansa. Se on aina ollut niin.

On sellainen tunne, etten riitä kenellekään.

Tunnen oloni usein ulkopuoliseksi, oli tilanne mikä hyvänsä. Nuortenillat, seurat, joskus jopa oppitunnitkin saavat oloni tuntumaan ulkopuoliselta, tai pikemminkin yksinäiseltä. Tuntuu, että aina kun olen ihmisten kanssa, on heillä aina jokin parempi vaihtoehto kuin minä. Joko parempi kaveri, parempi kaveriporukka tai vain parempi ihminen, jonka kanssa viettää aikaa. Aina jos olen porukassa, on oloni sellainen, että kaikilla olisi vain hauskempaa ilman minua ja että olen vain tiellä. Tämä ajattelumalli ei rajoitu pelkästään porukoihin vaan vaikuttaa myös ylipäätänsä ystävyyssuhteisiini. Olimme kuinka läheisiä tahansa, on silti sellainen tunne, etten riitä kenellekään, että olen liian huono ystävä, vääränlainen. Tällainen ajattelu lisää myös sitä tunnetta, että olen ystävilleni, ja ylipäätänsä kaikille se viimeinen vaihtoehto. Tai jos en se, niin en ainakaan se ensimmäinen.

Tiedän, että tällainen ajattelutapa on haitaksi minulle, mutta en vain osaa ajatella toisin. Olen kyllä yrittänyt, mutta sitten jokin täysin viaton teko tai sana saa minut ajattelemaan, että olen vain tiellä ja etteivät ystäväni
halua oikeasti olla kanssani. Asiasta on hankala ajatella muuta. Vaikka tietäisinkin, että olen ystävilleni tärkeä, niin silti jokin osa minusta sanoo: “Et ole oikeasti mitään, vain turha, täysin turha, aina vain tiellä.”

Kaikki on vain omaa kuvitelmaani.

Asiaa on hankalaa selittää ystävilleni. Miten selittää heille siitä, että oloni on heidän seurassaan jotenkin vääränlainen, ilman, että heille syntyisi sellainen vaikutelma että he olisivat tehneet jotain väärin. He eivät todellisuudessa ole tehneet yhtään mitään, vaan kaikki
on vain omaa kuvitelmaani. Tällaiset ajatukset eivät onneksi ole päässäni koko ajan, vaan ne saa hiljennettyä, ainakin hetkeksi. Olen huomannut, että tällaiset ajatukset tulevat helpoiten silloin, kun olen pysähtynyt jonnekin niin, että ympärilläni on ystäviä. Ajatukset saattavat tulla myös sen jälkeen, kun olen juuri viettänyt aikaa ystävieni kanssa. Sillon ne laittavat minut yliajattelemaan jokaista sanomaani ja kuulemaani asiaa, ja etsimään niistä vain sitä, mikä ruokkii ajatuksiani. Helpoin tapa varmistaa, ettei näitä ajatuksia tule, on pysyä koko ajan liikkeessä ja siirtää ajatukset muualle, esimerkiksi kirjan lukemisen tai pianonsoiton avulla.

Helpotusta asiaan on tuonut opistokoti.

Paljon helpotusta asiaan on tuonut opistokoti, jossa kaikkien kanssa on niin helppo olla, ettei ajatuksia siitä, etten riitä kenellekään, tule. Olen huomannut sen selvästi nyt, kun kavereita ja tuttuja on enemmän samassa paikassa, eikä kyse ole vain pienemmästä porukasta. Ja opistossa, jos ajatuksia on tullut, on aina löytynyt jotakin tekemistä jolla ajatukset on saanut muualle. Iso apu on ollut myöskin Siionin laulut ja virret, joita voi aina paeta jonnekin kuuntelemaan tai soittamaan. On myös turvallista tietää se, ettei Jumala hylkää, oli päässä kuinka paljon ajatuksia ja oli kuinka syntinen tahansa, kunhan vain on halu uskoa.