Maaliskuun Kapsäkin teemana oli Ilona.
Teksti: Reeta Inkeroinen
Vierailin kerran Saksassa tuttavaperheen luona, jota en henkilökohtaisesti tuntenut kovin hyvin. He olivat enemmänkin vanhempieni tuttavia kuin minun. Vaikka tapahtuneesta on kulunut jo vuosia, vierailu oli mieleenpainuva.
Ihmettelen vieläkin, kuinka sydämellisesti ja kädet avoimina perhe otti minut vastaan, huolimatta siitä, etten ollut suurinta osaa heistä nähnyt koskaan. He saivat minut tuntemaan oloni niin kotoisaksi, että ymmärsin ensimmäisen kerran, mitä sanonta ”ole kuin kotonasi” todella tarkoittaa vieraassa paikassa.
Kyseisen viikonlopun muisteleminen tuo minulle hyvän mielen, paljon iloa. Olen usein ajatellut sitä myös siksi, koska haluaisin oppia heiltä. Haluaisin olla kuten tuttavaperheeni, joka lämpimästi toivottaa vieraan kotiinsa ja luo ympärilleen mukavuuden ja ilon tuntua.
Muistelen myös niitä monia hetkiä, jolloin minulla itselläni on ollut vieraita. Olenko tuonut heille iloa kutsumalla heidät kotiini avoimesti, kehottamalla heitä olemaan kuin kotonaan? Todellisuus ja toiveet eivät näytä kohtaavan. On vaivatonta hymyillä ja sanoa oikeat sanat, mutta sydämellisen hengen aikaansaamiseksi tarvitaan jotain erityistä. Ehkä kotoisuuden ja ilon ilmapiirin luojaksi tarvitaan erityinen ihminen, jolla on kyky siihen. Vai voisiko sellaiseksi opetella?
En tunne itseäni hyväksi kestitsijäksi, muiden palvelijaksi.
Mieleeni nousee ne kaikki kerrat, jolloin olisin voinut tehdä jotain toisin. Olisin voinut astua askeleen ulospäin mukavuusalueeltani ja nähdä vaivaa kotini ja itseni hyväksi laittamiseen. Näin olisin vieraalleni osoittanut, kuinka paljon pidän hänen vierailuaan arvossa ja kuinka erityinen hänen läsnäolonsa on. Niin erityinen, etten haluaisi hänen vain astuvan keskelle minun tavanomaista arkielämääni.
Keskustellessa vieraan kanssa olisin voinut jättää puhumatta itsestäni niin paljon ja kysyä enemmän hänestä. Enhän minä häntä kutsunut kylään sanoen: ”Tervetuloa kotiini. Puhutaanpa minusta”, vaan: ”Tervetuloa kotiini. Tahdoin kutsua sinut, koska haluan kuulla, miten sinä voit.”
En tunne itseäni hyväksi kestitsijäksi, muiden palvelijaksi. Vierailijanakin haluaisin olla mieluisampi. Aikaisemmin huomatessani jonkin vajavaisuuden itsessäni minulla oli tapana vain hyväksyä se ”minä nyt satun olemaan tällainen” -tyylisellä asenteella, tekemättä mitään asian muuttamiseksi parempaan suuntaan. Mielestäni täysi tietämättömyyskin on parempi, kuin tietoisuus vajavuudesta ilman halua tehdä töitä sen ratkaisemisen eteen. On kulunut aikaa, ennen kuin olen huomannut, ettei sen kaltaisessa itsekkyydessä ole mitään ylpeilemisen aihetta. Haluan tulla paremmaksi.
Miksi kohteliaat sanat vähenevät, kun opin tuntemaan ihmisen hyvin?
Uusissa paikoissa ja uusien ihmisten kanssa ystävällinen ja kunnioittava vuorovaikutus ei ole minulle koskaan vaikeaa, sillä välissämme on vielä jonkinlainen välttämättömän kohteliaisuuden muuri, jota en voi ylittää. Mutta miksi kohteliaat sanat vähenevät, kun opin tuntemaan ihmisen hyvin? Eikö hyviä sanoja ja kunnioitusta tarvitsisi enemmän juuri silloin, kun pääsen oikein lähelle toista ihmistä?
Läheiselle ihmiselle, esimerkiksi perheenjäsenelle, on helpompi suutahtaa, puhua huonosti ja näyttää itsestään se negatiivinen puoli, jota tuntemattomille ei näytä koskaan. Miksi se on niin? Haluaisin pikemminkin osoittaa kauniilla käytöksellä ja sanoilla, että toinen on minulle tärkeä.
Kohteliaisuus, vieraanvaraisuus, ystävällisyys: ne kaikki ovat asioita, joita tarvitsen erityisesti läheisten ihmisten kanssa. Muistutan itseäni siitä, etten vähentäisi niiden käyttöä, vaikka tuo ”välttämättömän kohteliaisuuden muuri” jäisikin pois ihmissuhteen syventyessä.
Minua ilahduttaa, että olen löytänyt halun kehittää itseäni ja pyrkiä paremmaksi. Se halu on merkki siitä, että olen päässyt ottamaan askeleen eteenpäin. Uskon, että unohtamatta näitä tärkeitä asioita kestitessäni vieraita, ystäviä, ketä tahansa, voisin antaa heidän kokea edes pienen määrän sitä sydämellisyyttä ja iloa, jota minä koin vuosia sitten eräänä viikonloppuna Saksassa.
