Voiko uskovainen harrastaa tavoitteellisesti?
Harrastin peruskoulu- ja lukioaikanani pitkään telinevoimistelua. Arkeni iloja olivat magnesiumin sotkemat treenipuvut, ensimmäisen pystyyn tulleen volttisarjan tuoma onnistumisen tunne, treenistä kipeytynyt kroppa viimeisenä leiripäivänä ja riemu ehjän puomisarjan jälkeen.
Joka viikko harjoittelin uutta ja hioin liikkeitä vahvemmiksi ja varmemmiksi. Treeneissä opeteltiin vaikeampia liikkeitä sekä puhtaita, virheettömiä suorituksia. Harjoittelu oli iloista ja kivaa, välillä rankkaa ja usein palkitsevaa: uutteran voima- ja liikkuvuustreenin sekä satojen sitkeiden toistojen jälkeen työn tulos näkyi uutena liikkeenä, korkeampana volttina tai suorempina jalkoina. Joskus tavoite toteutui vasta kuukausien jälkeen. Joihinkin tavoitteisiini en koskaan yltänyt. Välillä putoamiset turhauttivat ja illat treeneissä väsyttivät. Kuitenkin toive uudesta liikkeestä sai nousemaan telineelle aina uudelleen ja uudelleen. Harrastus opetti pitkäjänteisyyttä ja tunnollisuutta.
Tämän äärelle piti välillä pysähtyä.
Harrastukseni oli melko harvinainen uskovaisten nuorten keskuudessa. Kun kerroin siitä, sain usein ihmettelyä ja kysymyksiä. “Ohon” ja “vaun” lisäksi minulta kysyttiin, eikö se ole sama asia kuin tanssi tai ehdinkö käydä seuroissa. Ihmettelyn ja kysymysten takana oli usein huoli siitä, säilyyhän uskoni. Huoli oli aiheellinen, sillä uskovaiselle usko on elämän tärkein asia. Myös minulle se oli, enkä olisi jatkanut voimistelua, jos se olisi tuntunut olevan ristiriidassa uskon kanssa tai vievän ajan esimerkiksi seuroissa käymiseltä. Tämän äärelle piti välillä pysähtyä.
Uskon lahjan voi menettää, jos muut asiat tulevat sitä tärkeämmiksi. Kivasta harrastuksesta voi tulla epäjumala, jos se nousee uskon yläpuolelle. Välillä raja on niin häilyvä, että sitä on hankala erottaa. On siksi ymmärrettävää, että moni uskovainen valitsee harrastuksen, johon ei niin kovasti tarvitse sitoutua. Koska telinevoimistelu on yksilölaji, sain onneksi aina vapaasti valita, mihin osallistun tai jätän osallistumatta riippumatta siitä, mitä muut ryhmäläiset valitsivat.
Vaikka tärkeä harrastus jäi, sain tilalle arvokkaita asioita.
Oma harrastukseni toi minulle iloa, antoi viikkoihini yhteistä aikaa siskoni kanssa sekä vahvisti itsetuntoani. Siskoni kanssa meillä on valtavasti ihania yhteisiä muistoja voimisteluajoilta. Voimistelulla oli elämässäni paikkansa ja aikansa. 19-vuotiaana päätin kuitenkin lopettaa sen, sillä hain opistoon. Vaikka tärkeä harrastus jäi, sain tilalle niin arvokkaita asioita, etten harmittele päätöstäni. Sain ympärilleni uskovaisen yhteisön ja ystäviä.
Koen, että harrastuksissakin omaatuntoa on hyvä kuunnella. Sellaista harrastusta ei kannata valita, joka tuntuu ristiriitaiselta uskoon nähden tai vie aikaa esimerkiksi seuroissa käymiseltä. Tärkeintä on säilyttää usko.
Ajattelen, että myös harrastuksissa Jumalan meille antamat lahjat näkyvät. Yhdellä on tarkka sävelkorva, toisella huolellinen piirtojälki ja kolmannella vahva kehonhallinta. Harrastukset antavat mahdollisuuden kehittää taitoja ja uppoutua kiinnostavaan tekemiseen. Minulle tavoitteet toivat harrastukseeni vielä lisää jännitystä ja iloa. Kaikki eivät kuitenkaan kaipaa mitään sen ihmeellisempää – eikä tarvitsekaan. Lenkkeilystä voi nauttia tai sukkaa neuloa ilolla myös ilman sen dramaattisempia päämääriä.
Mitä ajatuksia tavoitteellinen harrastaminen sinussa herättää? Kommentoi, jätä palautetta tai toivo uutta aihetta täällä .
