Kuka tietää, pääsenkö taivaaseen?
Kirjoitus: Ranuan opiston opiskelija ja isosisko
Opistobussi lähestyy moottoritien ramppia ja rintani valtaa lämmin tunne. Taas täällä, koti odottaa muutaman kilometrin päässä ja saan taas hetkeksi omaa aikaa palautumiseen opiston sosiaalisesta arjesta. Bussissa on kova hälinä ja omia ajatuksia on hieman vaikea kuulla. Pään täyttämä väsymyksen sumu turruttaa ja silmät meinaavat painua kiinni.
Matkalla kotiin mieleeni on muistunut eilisillan keskustelu, jonka kävimme äidin kanssa Whatsapissa. Tiedän, että pikkusiskoni elämä uskovaisena ei ole ollut helppoa. Hänellä ei ole ikinä ollut uskovaista ystävää, josta hän olisi saanut tukea matkaystävänä. Äidin puheiden mukaan sisko on saanut huonoja vaikutteita yläasteella epäuskoisilta kavereilta ja somesta. Äiti ajattelee minulla olevan valmiudet puhua siskoni kanssa uskonasioista ja ystävistä. Eihän meillä ole kuin kaksi vuotta ikäeroa.
Hän käänsi puhelimensa näyttöä aina sellaiseen asentoon, ettei minulla ollut mahdollisuutta nähdä, mitä näytöllä tapahtui.
Olin huomannut siskostani merkkejä jo paljon ennen opistoon lähtöä – merkkejä, jotka vaikuttivat huolestuttavilta, mutta joihin en kokenut osaavani puuttua, olinhan itsekin silloin vähän heikoilla uskonelämässäni.
Muistan, kuinka siskoni monesti istui sängyssään kuulokkeet korvilla ja puhelin kädessä, selvästikin katsellen jotain videota älylaitteestaan. Sydäntäni kouristi hieman joka kerta, kun liikuin huoneessa ja hän käänsi puhelimensa näyttöä aina sellaiseen asentoon, että oli varma, ettei minulla ollut mahdollisuutta nähdä, mitä näytöllä tapahtui. Muistan, kuinka monesti jouduin laittamaan omat kuulokkeeni korvilleni ihan vain peittääkseni maallisen musiikin äänet, jotka kantautuivat läpi hänen vanhoista kuulokkeistaan, ja torjuakseni omat omantunnon pistokseni. Aina tuntui, että jotain pitäisi sanoa tai tehdä, mutta tunsin oloni neuvottomaksi. Kuinka voisin lähestyä jotakin toista ja torua häntä sellaisesta, mihin olen itsekin syyllistynyt?
Jokainen tekee syntiä, mutta siihen turtuu, eikä Jumalan sanan vastaisesti toimiminen pian enää kolkutakaan omaatuntoa. Mitä sitten, jos värjään hiukset, lakkaan kynnet, kuuntelen poppia ja katson elokuvia? Eihän Raamatussa niitä suoraan kielletä, eikä kukaan voi pakottaa minua elämään tietyllä tavalla. Näinhän kaikki muutkin elävät. Eikö olisi helppoa kun tekisi vain mitä huvittaa miettimättä Raamatun ohjeita? Kuka muka voi tietää, pääsenkö taivaaseen, vaikka toimisin kuinka Jumalan sanan mukaisesti, kulkisin seuroissa ja rukoilisin iltaisin?
Mutta kysehän ei olekaan siitä. Ei usko ole ainoastaan tekoja ja sanoja. Usko on sydämessä, ja sydämen kautta Jumala ohjaa ihmistä sanansa mukaiseen toimintaan ja käyttäytymiseen. Se, että käy seuroissa ei vielä tarkoita, että on uskomassa. Se, että tervehtii sukulaisia Jumalan terveellä, ei vielä todista, että usko asuu sydämessä.
Elämä uskovaisena nuorena, ja varsinkin tässä ajassa, on välillä raskasta ja uuvuttavaa. Kiusauksia tyrkytetään joka puolelta ja ne houkuttelevat varsinkin epäuskoisessa seurassa. Uskovaisen nuoren lohtu on siinä, että Jumalalla on kaikelle tarkoituksensa. Elämä maan päällä on toissijaista verrattuna siihen, kun kerran astumme kotiin taivaaseen.
Ollaanhan tukena toisillemme ja autetaanhan toisiamme pienissä ja suurissa murheissa ja epäilyksissä. Pidetäänhän kiinni uskon lahjasta. Se on kalleinta, mitä meillä on. Ei anneta minkään viedä sitä meiltä.
