”Minäkin olen ystävien arvoinen”

“Kiitos, Herra, ystävistä, jotka meitä auttavat, yhteisellä taivastiellä vierellämme kulkevat.”
Pidän Siionin laulusta 303, mutta sen kolmas säkeistö aiheuttaa onton olon. Mietin nuorta, joka istuu nuortenillassa yksin eikä voi samastua sen sanoihin. Mietin, koska olen ollut se nuori itsekin. Kaikilla ei ole ystäviä, jotka auttaisivat taivastiellä. Osalla ei ole edes ystäviä, jotka auttaisivat elämässä ylipäätään: ei ole kavereita, ei uskovaisia tai epäuskoisia.

Minulla on omista yksinäisimmistä vuosistani muistoja, jotka palaavat mieleeni aina uudestaan. Palaavat ja satuttavat. Ne saavat nykyisenkin hetken auringonpaisteen jäämään pilvien varjoon. Yksinäisyyden ajatukset kieppuvat mielessä silloinkin, kun ympärillä on muita.

Häpeän kirjoittaa tätä.

Yksi yksinäisyyteen liittyvä muistoni on häpeä. Muistan hävenneeni myöntää, että olin yksin. Häpesin kertoa vanhemmilleni, etten tehnyt mitään nuortenillassa tai etten ollut sopinut kenenkään kanssa tapaamista Suviseuroissa. Häpesin istua yksin seurapenkissä tai kohdata katseen niiden kanssa, jotka keskustelivat isossa porukassa. Vähän häpeän myös kirjoittaa tätä ja myöntää, että aihe yksinäisyydestä on aika henkilökohtainen minulle.

Voisinkohan joskus kertoa, etten ole valvonut yötä juhlaportilla tai varannut muiden kanssa työvuoroa grilliltä? Hävettää, etten ole koskaan ollut iltakylässä, jossa en olisi odottanut poispääsyä. Yksinäisyyttä häpeää, koska ajattelee, ettei ole tarpeeksi hyvä kuuluakseen kaveriporukkaan.

Yhä on hetkiä, jolloin olen vain niin yksin.

Hetkittäinen yksinäisyyden kokeminen on aika yleistä, mutta ei siltikään mukavaa. Tiedän kokemuksesta, että pidempään jatkuessaan yksinäisyys puuduttaa aivan uupumiseen asti. Siinä ei vain ihmettele, miksi minulla ei ole ystäviä, vaan alkaa pitää syynä omaa luonnettaan ja ulkonäköään.

Pääsin syksyllä opistoon, enkä voi sanoa, että yhtäkkiä olisi ollut helppoa. Yhä on hetkiä, jolloin olen vain niin yksin. Olen kuitenkin tutustunut ihaniin ihmisiin. Haluan luottaa, että he pysyvät ystävinäni ja voimme olla toistemme tukena vielä jatkossakin.

Olen kuluneen opistoelämän aikana huomannut, että minäkin olen ystävien arvoinen. Kaikki eivät pääse opistoon eikä opisto siten voi olla kaikille ratkaisu yksinäisyyteen. Uskon kuitenkin, että kaikille on ystävä jossakin. Luotan siihen ja kuiskaan rukouksessani ystäviä sinulle, jonka kaikki tietävät, mutta jota kukaan ei tunne. Sinulle, johon kukaan ei ole vielä tajunnut tutustua. Vielä tulee ihmisiä, jotka huomaavat, että olet mahtava tyyppi.

Teksti ja kuva: ”Opistolainen”