Mitä tässä oikein vartioidaan?
Päivikki Mutanen
“Mitä tässä oikein vartioidaan”, kysyi viisivuotiaani vasta, kun kuuntelimme seuroja netin välityksellä. Käsiteltiin raamatunkohtaa, jossa kuvattiin uskoon liittyvää valvomista vartijan lailla. Avuttomana mietin, mitä tuohon vastaan, jotta se olisi oikein ja ymmärrettävästi sanottu. Yritin selittää, että välillä uskominen on vaikeaa. Saattaa tuntua, että ei jaksaisi uskoa tai toimii väärin. Tarvitaan ikään kuin vartijan valppautta, että ei menetä uskoa ja säilyttää uskon aarteen. Selitykseni päätteeksi lapsi ihmetteli silmät suurina: “Mitä vaikeaa siinä on?”
Nuo vilpittöminä kysyvät lapsen silmät liikuttivat minua. Mietin, miksi edes kertoa hänelle uskon vaikeudesta, kun hän on niin vapaa olossaan. Aikuisena usein hätäilen ja epäilen. Miten voin vielä uskoa, kun tuokin asia on niin vaikea? Kriittiset ajatukset valtaavat mielen, ja usko tuntuu niin naiivilta.
Usein olen ajatellut, että lapsiin kätkeytyy paljon Jumalan viisautta. Lasteni kautta olen tuntenut Jumalan siunausta ja läsnäoloa elämässäni. Heidän kanssaan saan kokea rakkautta ja iloa ja nöyrtyä pienen paikalle aina uudestaan. Tavallisena äitinä rukous ja Jumalan huolenpitoon turvautuminen tuntuvat tärkeiltä. Lasten ihmettelyn kautta saan olla näköalapaikalla elämän tärkeimpiin asioihin. Sen näköalan kautta usko on yksinkertainen ja saa katsella Jumalan luomaa maailmaa. Miten ihmeessä pienestä siemenestä kasvaa suuri puu tai kuinka äidin mahassa voikaan kehittyä toinen ihminen?
Ei seuroissa kuitenkaan turhaan puhuttu valppaudesta. Arjessa rakkaus rosoilee ja riita tulee pyytämättäkin. Nälkä, väsymys tai kiire ovat pahimmat epäsovun kylväjät, ja kaikkein rakkaimmille on helpointa olla kohtuuton. Puolison kanssa väännetään työnjaosta ja lasten kanssa hermoillaan, kun paidan väri tai sukka on väärin. Tukalissa paikoissa on ollut lohduttavaa siunata toista evankeliumilla. Vaikka auto on jo käynnissä tai pitäisi jo nukkua, on tärkeä pysähtyä kuulemaan noita turvallisia sanoja. Kun saa sopia, rakkaus ja lämpö palaavat perheenjäsenten välille, ja on kevyempi mieli jatkaa arjen asioita. Ehkä se on sitä vartiointia.
Kirjoittaja on kasvatuspsykologian opiskelija ja kolmen lapsen äiti Oulusta.
