Olenko vääränlainen?
Kuva: Juha Humalajoki
Olen ollut lapsesta asti tosi ujo. Tuntemattomille puhuminen pelotti, ja uusiin ihmisiin tutustuminen oli vaikeaa. Kun ensimmäinen luokka alkoi, muistan alun olleen tosi vaikeaa. Välitunnit olin yleensä yksin, vaikka kaksi kaveriani oli samalla luokalla. En kuitenkaan uskaltanut mennä heidän kanssaan, koska heillä oli muita kavereita. En edes muista, mikä siinä pelotti, mutta jokin esti minua.
Pikkuhiljaa aloin uskaltamaan mennä kavereideni luo. Ehkä siihen vaikutti opettajat tai ehkä olin vain koettanut rohkaista itseäni. Tutustuin heidän kauttaan uusiin ihmisiin, ja aloin pitämään koulusta. Läksyjä ei vielä ollut niin paljoa, ja vapaa-aika meni kavereiden kanssa leikkiessä.
Neljännen luokan talvella tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan. Vietin kaikki välitunnit itsekseni ja seurasin vierestä, kun muilla oli hauskaa. Raamattuluokassa kuitenkin uskalsin vielä käydä, vaikka osa ramislaisista oli samalla luokalla kuin minä.
Sitten kun etäkoulu loppui, kaikki paheni.
Vitosluokan syksyllä tutustuin kaveriporukkaan, jonka kanssa vietin loppu ala-asteeni. Aloin ajattelemaan, etten ehkä sittenkään ollut vääränlainen, että ehkä sittenkin voin saada kavereita, vaikka olenkin ujo.
Sitten kun etäkoulu loppui, kaikki paheni. Raamattuluokassa käynti päättyi ja koulu alkoi tuntumaan raskaammalta kuin koskaan.
Onneksi oli kaverit. Tai ainakin silloin se tuntui siltä. Se, mitä en huomannut, oli arvojeni muuttuminen niin uskovaisten arvojen vastaiseksi kuin mahdollista. Uskovaisia kavereita ei oikein ollut ja usko olikin todella heikolla. En varsinaisesti ikinä kieltänyt uskoa, mutta arvojeni pohjalta en todellakaan ollut uskomassa.
Ärsytti, etten puhunut niin paljon.
Onneksi pääsin alakoulun jälkeen musiikkiluokalle. Kuitenkin kun yläaste alkoi, alku oli tosi vaikeaa. Vähän piilossa ollut ujous iski jälleen kerran. Uusiin ihmisiin tutustuminen tuntui mahdottomalta ja ensimmäiset kaksi kuukautta vietinkin suurimmaksi osaksi yksin.
Jossain vaiheessa onnistuin kuitenkin keräämään itseni, ja tutustuin joihinkin luokkalaisiini. Heidän kauttaan tutustuin rinnakkaisluokkalaisiin, ja yksinäisyyden tunne väheni. Hiljaisuus kuitenkin vaivasi minua. Ärsytti, etten puhunut niin paljon. Ajatuksia kyllä oli – välillä tuntui, että liikaakin – mutta niiden äänen sanominen pelotti. Muutenkin tuntui, etten ollut yhtä tärkeä osa porukkaa kuin muut. Yksinäisyyden tunne oli yhä läsnä sekoitettuna ulkopuolisuuteen.
Usko tuntui tärkeämmältä kuin koskaan.
Riparilla kaikki muuttui uskon kanssa pikkuisen parempaan suuntaan. Vaikka kaksi ensimmäistä päivää riparista olikin tosi vaikeat, koska en uskaltanut puhua kenellekään muulle, kuin serkulleni, loppuripari oli ihana. Puhuin uusille ihmisille ja sain viimeinkin kahden epäilysten täyteisen vuoden jälkeen voimaa uskoa. Usko tuntui tärkeämmältä kuin koskaan.
Ysiluokka meni kipuillessa ulkopuolisuuden kanssa. Hiljaisuus ja yksinäisyys vaivasivat enemmän kuin koko yläasteen aikana ja toive siitä, että olisi ihan joku muu, vahvistui. Ujous tuntui isommalta heikkoudeltani ja vaikka kävinkin puhumassa siitä ja ulkopuolisuudesta kuraattorille, se ei auttanut yhtään. Tuntui, etten koulussa merkinnyt kenellekään mitään.
Kun sain tiedon, että pääsin opistoon, ensimmäinen tunne oli ilo. Sitten jossain vaiheessa minua alkoi kuitenkin jännittämään, että miten tutustun uusiin ihmisiin.
Opiston ensimmäiset päivät eivät onneksi olleet niin pahat kuin kuvittelin. Uusille ihmisille puhuminen oli yhtä kauheaa kuin ennen, mutta ohjelman määrä teki siitä vähän helpompaa. Vapaa-ajan vietin omassa huoneessani, koska ihmisten kanssa oleminen väsytti.
Minulle tuli tunne, että on pakko puhua. Pakko.
Sitten toisella periodilla ystävyysaiheisessa keskustelutuokiossa uskalsin puhua ensimmäistä kertaa mikkiin niin isolle porukalle, vaikka tunti sitten siitä olin itkenyt huoneessani näkymättömyyden tunteen takia. Kun toinen vapaa-ajanohjaajista puhui ennen keskusteluosion alkamista jotain hiljaisista ja näkymättömistä ihmisistä, minulle tuli tunne, että on pakko puhua. Pakko.
Toinen iso askel minulle oli talvipäivien alustuksen ja keskustelun juonto. Ennen sitä se jännitti, mutta tapahtumahetkellä se ei ollut todellakaan yhtä paha, kuin olin ajatellut. Sitten penkissä kuunnellessa alustusta minulle tuli taas tunne, että oli pakko puhua. Vähän yli puoli tuntia keräilin itseäni, ja sitten uskalsin nousta ja kävellä mikin luokse.
Olen rohkaistunut opistossa ihan valtavasti.
Jos sanoisin vuoden takaiselle itselleni, että olen uskaltanut puhua 500 ihmisen edessä, en olisi uskonut sitä. Olisin sanonut, että nyt valehtelet, minähän olen ujo, enkä edes uskalla puhua luokassa enkä varsinkaan luokan edessä.
Olen rohkaistunut opistossa ihan valtavasti. Suurin syy siihen on varmaan polku, jolla opiskelen. Kaikki esiintymisharjoitukset ja muutenkin meidän polun ilmapiiri on saanut aikaan sen, että enää en jännitä esiintymistä niin paljoa, sen, että olen muuttunut paljon rohkeammaksi. Viestintäpolulle hakeminen oli paras päätös, jonka olen koskaan tehnyt.
Vaikka ujoudessa on joitain hyviä puolia, minulle se on kuitenkin aina ollut enemmän heikkous kuin vahvuus. Minusta on aina tuntunut, että minun täytyisi jotenkin muuttua, kun rohkeutta puhumiseen ei vaan ole ollut. On tuntunut siltä, että olen jotenkin vääränlainen, kun en vaan uskalla puhua. Olen myös tuntenut oloni niin monta kertaa näkymättömäksi, koska hiljaiset ihmiset jäävät yleensä helpommin muiden varjoon.
sinä, joka istut yksin
näen sinut
sinä, joka täriset puhuessasi muiden edessä,
näen sinut
sinä, joka olet hiljaa porukassa näyttäen poissaolevalta
näen sinut,
tiedän, miltä sinusta tuntuu,
näen sinut
jos uskaltaisin,
tulisin luoksesi,
juttelisin kanssasi,
tai vain olisin,
vaikka olisitkin joku,
jota en tunne niin hyvin,
mutta en uskalla
sillä minäkin olen sinä,
vailla rohkeutta
tuoda itseä esille
vailla taitoa puhua
vaikka haluaisin
asian olevan
toisenlainen
jos uskaltaisin,
halaisin ja
kertoisin sinulle
että sinä riität,
että olet aivan yhtä
tärkeä kuin muutkin
mutta en uskalla
mutta minä näen sinut
