Mikä on pysyvää?
Elämä on toisinaan yhtä luopumisen tuskaa. Kesä kääntyy syksyyn ja vihreä keltaiseen, hihat pitenevät ja takin vetoketju sulkeutuu. Vedet viilenevät ja arki tasoittuu, ja onhan se helpotuskin, samalla. Aivan kuin en silti olisi ihan valmis vielä päästämään irti.
Katselin eilen vanhoja kuvia ja muistelin lukioaikaa, ja sitäkin edeltänyttä aikaa, mietin ystäviä, joita en vuosiin ole nähnyt. Reittejä, joita en enää kulje, vaatteita, joita en enää käytä. Jatkuvaa muutosta, eteenpäinmenoa ja tosiaan, jatkuvaa luopumista. Haikeuden tunnetta on jotenkin vaikea kestää. Tulee heiveröinen ja halju olo, ja sitä miettii, missä kohtaa tämä kaikki meni minulta totaalisesti ohi? Milloin menetin sen ainutlaatuisen yhteyden tärkeään ihmiseen, ja meistä tuli tavatessamme muodollisia, kuin vieraita? Tai mikä oli se viimeinen kerta, kun soitin lempikappaletta pianolla?
Yritän pysäyttää ajan.
Kynttilän valossa laulujen soidessa tuntuu apealta. Haluaisin saada otteen siitä kaikesta, mikä jatkuvasti lipuu eteenpäin. Aivan kuin yrittäisin kerätä kaikki lehdet joen virrasta, en halua, että yksikään jää huomaamatta. Tai ehkä olen itse virrassa, yritän takertua kivien kulmiin ja oksankarahkoihin, pysäyttää ajan. En en en ole valmis vielä.
Yleensä en ole ihmisenä mikään taaksepäin vilkuilija. Pikemminkin tuijotan jatkuvasti tulevaisuuteen, eikä se kylläkään ole yhtään sen parempi. Ehkä minulle tekee hyvää katsella välillä menneeseen, vaikka se tuntuukin kummallisen kipeältä.
Olen tehnyt listoja ja suunnitelmia.
Mutta osasinko silloin joskus kuvitella aikaa, jona kaikki sillä hetkellä ympärillä oleva olisi poissa? Ehkä osasin, tai en. Olen ainakin vannonut ikuista ystävyyttä useammankin sellaisen kanssa, jotka nyt kadulla vastaan tullessaan ehkä väläyttäisivät nopean hymyn, jos ensinnäkään tunnistavat. Olen tehnyt listoja ja suunnitelmia ja kuvitellut tulevaa elämää, mutten ehkä ole ajatellut, mikä kaikki tämänhetkisestä olisi korvattu siinä jollain muulla.
Ja mikä kaikki nyt, tässä, on joskus enää muisto? Vahva tai värittömämpi, helpommin kadotettava, olemassa oleva tai jo parhaillaan haipumassa unohduksiin. Huomaan, etten tahdo jäädä tähän ajatukseen.
Entä mikä on pysyvää?
Se ei katoa minnekään.
Vastaus on yksiselitteinen. Usko. Kaiken muutoksen keskellä se on ainoa asia, joka on varmaa ja pysyvää. Uskon sanoma ei muutu, se on sama huomenna ja sama sadan vuoden päästä, ikuinen. Oivallan.
Se todellakin on ainoa asia, mistä voi olla varma. Se ei katoa minnekään.
Apeus haihtuu. Annan lehtien jatkaa virtaamistaan, lähtekööt. Olennaisin ei ole lähdössä. Pysyisinpä minä vain itse sen turvassa, kunpa pysyisin. Anna minun pysyä.
