Kirje nuoremmalle itselleni
Nimimerkki
Kuva: Minna Loponen (SRK:n kuva-arkisto)
Jumalan terve!
Tätä kirjoittaessani käytän me-muotoa – sillä puhun sekä lapsena, joka kerran olin, että aikuisena, jollaiseksi olen kasvanut.
Me olemme tässä tänään sen voiman ansiosta, jota tarvittiin viemään meidät läpi elämän synkimpien päivien. Ne olivat päiviä, jolloin kamppailu tuntui pitkältä ja raskaalta, päiviä, jolloin emme nähneet sitä iloa, jota toimme muille. Sen sijaan murehdimme, mitä kukin päivä toisi tullessaan, ja se painoi harteitamme raskaalla pimeydellä, joka ei suostunut väistymään. Muistatko, kun istuimme koulussa ja mietimme, pääsisimmekö edes päivän loppuun, koska vatsaan sattui niin paljon, ettemme pystyneet syömään? Ahdistus sai meidät tuntemaan, että oksentaisimme. Ne olivat tuskallisia päiviä, mutta rukoukset Jumalalle kantoivat meitä hetkestä toiseen.
Pimeyden keskellä on toivoa.
Kun opimme ymmärtämään, mitä ahdistus ja masennus ovat, tajusimme, että pimeyden keskellä on toivoa. Musiikki antoi meille välähdyksiä valosta, ja ystävyyssuhteet auttoivat meitä hymyilemään uudelleen – vaikka hymy oli vain keino piilottaa kipu ja sulautua joukkoon. Muistatko, kun ymmärsimme, että yksinäisyyteen ja ahdistukseen on saatavilla apua? Jumala antoi meille voimaa puhua vaikeuksista ja hakea apua. Opimme, että vaikka elämä olisi vaikeaa, siihen voi silti sisältyä hyviä hetkiä.
Silloin tajusimme, että jotain oli tehtävä enemmän. Olimme jo kokeilleet kaiken luonnollisen avun, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Jumalan avulla ymmärsimme ja hyväksyimme sen, että lääkityksen aloittaminen olisi hyväksi. Kun aloimme käydä terapiassa, kasvoi ymmärrys siitä, että ei ole heikkoutta hakea apua lääketieteen ja mielenterveysalan ammattilaisilta. Kiitos Jumalalle, löysimme yhdessä tapoja kohdata päivittäiset taistelut.
Ahdistava solmu palaa toisinaan vatsaan.
Vieläkin tunnemme joskus pimeyden hiipivän luoksemme. Ahdistava solmu palaa toisinaan vatsaan. Mutta Jumalan avulla, yhdessä ystävien, perheen ja lääketieteen ammattilaisten kanssa, opimme kulkemaan eteenpäin elämässä. Me voimme pitää huolta sinusta, pienokainen, joka olit kerran niin eksyksissä, hämmentynyt ja peloissasi.
Rakas pienokainen, muista: Jumala oli meidän kanssamme, vaikka emme aina tunteneet häntä. Synkimpänä päivänä, kun hänen läsnäolonsa tuntui olevan piilossa, Siionin laulu nousi pyytämättä mieleemme. Nuo sanat olivat Jumalan lahja, muistuttaen meitä siitä, että hän oli siellä, pitäen meitä lähellään. Nyt tunnemme rauhaa ja iloa. Muistetaan aina yhdessä se, että Jumala on kanssamme ja pitää meistä huolta, riippumatta siitä, miltä meistä tuntuu.
Pysyköön Jumalan rauha ja rakkaus kanssamme,
Vanhempi itsesi
Kirjoitus on julkaistu alunperin Voice of Zion -lehdessä.
