Saattaja yhteisellä tiellä

“Ei varmana oo tonne suuntaan!“ kuuluu monesta suusta, kun kaksi 12-vuotiasta poikaa lähtevät johdattamaan suurta joukkiota pois merkityltä polulta kohti tuntematonta metsää. “Kyllä se tänne suuntaan on, niin toi kartta näyttää!” huudahtaa toinen pojista, turhautuneena siitä, ettemme usko heidän reittivalintaansa. On kesä, ilma on helteinen ja vaellus sujuu joutuisasti. Yhtäkkiä jostain kohdin nuorten letkaa kajahtaa iloinen laulu: “Lapsen tie on aamun tie, aurinko loistaa sen yllä.“ Laulu tarttuu muihinkin ja pian koko metsä täyttyy laulusta. Vastaantulevat vaeltajat luovat hieman oudoksuvia katseita suuntaamme, mutta laulu ei siitä lopu, sillä mikään ei voi piilottaa siinä hetkessä sitä, miten uskomme.

Kuinka tärkeitä nuo ihmiset ovatkaan, nuo, jotka uskovat samalla tavalla ja joiden kanssa voi jakaa elämän ilot ja surut. On ihmeellistä, että ystäväni ovat sellaisia ihmisiä, joille on suotu sama uskon lahja kuin minulle. Ja vielä kaiken lisäksi he ovat sellaisia, jotka oikeasti haluavat viettää aikaa kanssani, käydä seuroissa ja nuortenilloissa sekä puhua vapaasti uskon asioista.

Tiedän, että kaikilla ei tällaisia ystäviä ole, eikä ylipäänsä ystäviä ollenkaan. Jos uskovaisia ystäviä ei vain löydy, vaikka niitä etsimällä etsisi, voi aina rukoilla apua Jumalalta ja luottaa siihen, että hän kyllä johdattaa tien siten, että kohtaa sen uskovaisen ystävän jossakin vaiheessa.

Se jännite mikä ilmassa väreilee, on niin ahdistavaa.

Kaikista parhainta uskovaisissa ystävissä on se, että tietää toisen ajattelevan uskon asioista samoin ja pystyy keskustelemaan kaikesta hyvin avoimesti vailla huolta siitä, että toinen ajattelee käsityksiesi pohjalta sinun olevan jotenkin outo tai “vääränlainen”. Joskus muut nuoret näkevät meidät uskovaiset jotenkin outoina tai vieraina uskomme puolesta, eivätkä halua olla kanssamme, vaikka emme loppujen lopuksi poikkea mitenkään muuten epäuskoisista nuorista kuin uskomme perusteella. Olen nähnyt, että sellaiset nuoret, jotka tunnustavat uskoaan avoimesti, saatetaan jättää esimerkiksi koulussa porukasta ulkopuolelle. Tämän takia uskovaisten nuorten ystävyyssuhteet ovat niin tärkeitä, varsinkin koulussa.

Vaikka uskovaisten ystävyksien välit ovat suurimmaksi osaksi täynnä luottamusta ja rakkautta, voi silti riitoja syntyä, niin kuin kaikilla. Itselläni ei ole kokemusta kovinkaan suurista riidoista ystävien kesken, vaan ne riidat mitä olen kokenut ovat olleet kaveriporukan sisäisiä. Riidat kaveriporukalla ovat yleensä juuri niitä inhottavimpia. Se jännite mikä ilmassa väreilee, on niin ahdistavaa, ettei sitä toivoisi kenellekään. Onneksi kuitenkin kaikki riidat mitä on käyty, on aina siunattu anteeksi evankeliumilla ja sen jälkeen unohdettu.

Se lisää luottamusta ja syvyyttä ystävyyteen.

Siitä tulikin taas yksi syy lisää siihen, miksi uskovaiset ystävät ovat niin mahtavia. Se tunne, kun saat siunata ystävääsi evankeliumilla, on ihana ja vielä kaiken lisäksi, saat itsekin uskoa ystäväsi siunaamasta evankeliumista kaikki syntisi anteeksi. Jos voisin, sanoisin kaikille uskovaisille nuorille, että rohkaistukaa käyttämään evankeliumia ystävyyssuhteissa, sillä se lisää luottamusta ja syvyyttä ystävyyteen.

Vaikka aina puhutaan siitä, kuinka iloista ja ihanaa nuorten uskovaisten elämä onkaan, ei aina ole näin. Surullisinta uskovaisena nuorena elämisessä on se, jos oma ystävä kieltää uskon. Vaikka hän ei sitä itse myöntäisi, sen näkee kuitenkin siitä, miten se uskon liekki pikkuhiljaa hiipuu silmistä ja tilalle tulee jotakin sellaista mitä on vaikea kuvailla, ikään kuin muuri. Siinä tilanteessa tulee sellainen niin surullinen ja jopa syyllinen olo, vaikka jossakin tietää, että se ei ole oma syy. Mutta sellaisenkin ystävän tilanteeseen voi aina rukoilla sitä, että hän vielä saisi sen uskon liekkinsä syttymään uudestaan.