On ollut sekä rikasta että raskasta kulkea rinnalla, kun joku on kohdannut kuolemaa, toinen kärsii lapsettomuudesta ja kolmas on löytänyt rinnalleen elämänkumppanin. Kaiken kaikkiaan olen kiitollinen siitä, että minua ympäröivät ihmiset ovat eri elämäntilanteissa. Yhteydessä toisiin ihmisiin näen, kuinka Jumalan antamat lahjat ja sallimat vastoinkäymiset muuttavat ihmistä.

Uskovaisia yhdistää samanlainen arvopohja. Kuitenkin jokaisella on oma menneisyytensä, joka vaikuttaa arjessa siihen, kuinka toimimme suhteessa ympäristöömme ja kuinka tulkitsemme sitä. Erilaiset mielen mallit aiheuttavat toisinaan arjessa ristiriitoja ja väärinymmärryksiä. Tällöin tarvitsemme armollisuutta.

Uskovaista kannattelee lohdullinen armo, joka ei petä silloinkaan, kun elämässä kompuroi ja kolhii itseään. Lähimmäisenrakkaudesta puhuttaessa saatamme unohtaa, että olemme myös itsemme lähimmäisiä. Liian usein asetamme itsellemme kohtuuttomiakin vaatimuksia: minun pitäisi olla kuuntelevampi ystävä, tehokkaampi työntekijä tai rakastavampi vanhempi. Joskus oman mielen vaativa puhe on suorastaan musertavaa. Enkö riitä tällaisena kuin olen?

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu voimakkaasti ajatus, ettei itseään saisi liikaa nostaa. Jos rakastaa itseään, saattaa ylpistyä ja unohtaa ympäristön. Kuitenkin nykytiedon valossa ymmärrämme, että itsestään välittäminen on osa tervettä itsetuntoa. Usko antaa hyvän lähtökohdan terveen minäkuvan rakentumiselle, kun armo ja rakkaus ovat keskeinen osa elämän perustaa.

Lempeä suhtautuminen itseensä on ainakin yhtä tärkeää kuin armollisuus lähimmäisiä kohtaan. On helpottavaa huomata, ettei minun tarvitsekaan olla täydellinen vaan riitän tällaisenakin. Harvoinpa voin kehua olevani onnistunut ihmisenä. Onneksi se ei olekaan elämän tarkoitus.

Teksti: Päivikki Mutanen
Kuvituskuva: Näppäri / Lukijan kuva