On myös asioita, joita on parempi jättää sanomatta. Kun elää suuressa joukossa, jossa on paljon erilaisia ihmisiä, ei voida välttyä monenlaisilta mielipiteiltä ja valitettavasti ei täysin myöskään pahan puhumiselta. Joskus rumia sanoja lipsuu meiltä uskovaisiltakin, vaikka tarkoitus ei olisikaan sananmukainen.

Myös viestejä kirjoittaessa voi tulla helposti väärinkäsityksiä. Välttämättä ei tule ajatelleeksi, miltä viesti toisesta kuulostaa. Toinen voi ajatella sen pahemmin kuin itse olit ajatellut.

Valheista harmia

Keskustelimme opiston yhteisessä keskusteluillassa aiheesta Lähimmäinen ja puheemme. Kuulimme keskustelun pohjaksi alustuksen, jossa rehtorimme Mikko Kinnunen kertoi Raamatusta Jaakobin perheestä.

Jaakob-isä välitti enemmän pojastaan Joosefista kuin muista pojistaan. Toiset veljet huomasivat tämän ja he tulivat kateellisiksi. Kateus sai heidät kertomaan valepuheita isälleen ja pettämään Joosefin.

Loppujen lopuksi veljien kateudesta johtuneet valheet aiheuttivat vain harmia koko perheelle. Nykypäivänäkin tulee tilanteita, joissa toisesta levitetään turhia puheita ja valheita, jotka ovat kateuden yllyttämiä. Emmekö kuitenkin haluaisi välttää tällaiset tilanteet, sillä niistä ei lopulta hyödy kukaan.

Kaikkea ei kannata sanoa ääneen

Toiset ihmiset herättävät meissä ajatuksia. Ne eivät välttämättä aina ole positiivisia. Monesti toisten huonoista puolista on helpompi juoruta, ja sen kautta toisista voi levitä muille ihmisille vääriäkin mielikuvia. Siksi olisikin tärkeää keskittyä ihmisten hyviin ominaisuuksiin ja toisaalta muodostaa heistä mielipide itse. Silloin myös puheet toisistamme olisivat myönteisempiä.

Nuorempana ei välttämättä hoksannut ajatella, mitä toisesta väärällä tavalla puhuminen voi saada aikaan. Sitä saattoi helpostikin kertoa kaverilta toiselle asioista, jotka eivät kuuluneet kaikille. Siitä tuli sitten itsellekin vain paha mieli, kun juorusi.

Varmastikin meillä kaikilla tulee elämämme aikana vastaan tilanteita, joissa toinen loukkaa omaa mieltä. Tällaisissa tilanteissa olisi helppo kääntyä jonkun toisen, vaikkapa lähimmän kaverin puoleen ja kertoa asiasta. Onko se oikein? Eikö meidän kuitenkin pitäisi keskustella asiasta kahden kesken vain sen henkilön kanssa, joka on itseä loukannut eikä turhaan sekaannuttaa muita siihen mukaan?

Missä menee se raja, jolloin voi kertoa muille toisen ihmisen asioista? Eräs opistolainen pohti, että asioiden tullessa itselle liian raskaiksi niistä voi kertoa jollekin luotettavalle läheiselle, joka voi auttaa.

Mitä tulikaan sanottua?

Äkillisessä ärsyttävässä tilanteessa voi helposti tulla sanoneeksi mitä sattuu. Suusta voi päästä törkeyksiä, jotka eivät kuulosta muiden eikä omaankaan korvaan hyvältä. Täällä opistossakin tulee päivittäin sellaisia tilanteita.

Ympäristö ja kaverit voivat vaikuttaa kielenkäyttöömme. Onko kaverin syytä, jos hän puhuu rumia ja alat sen vuoksi itse puhumaan samalla tavalla? Voimme itse vaikuttaa siihen, mitä puhumme, ja omassa porukassahan voi aina olla muille esimerkkinä.

Joskus Siionin keväässä luki, että kiroilemalla ihminen kutsuu sielunvihollista lähemmäksi itseään. Uskovainen saattaa korvata kirosanat jollain toisella, vähän siistimmällä sanalla. Nekin sanat voivat kuitenkin toisen korvaan kuulostaa pahalta. Ne voivat myös pikkuhiljaa muuttua rumemmiksikin sanoiksi, jos niitä päästelee vapaasti. Onko niitä korvaaviakaan sanoja hyvä käyttää? Kuinka tarpeellisia ne oikeastaan ovat?

Internetissä ja sosiaalisessa mediassa voi olla helpompi kirjoittaa sellaista, mitä ei koskaan sanoisi toiselle kasvotusten. Kuitenkin on hyvä muistaa, että myös siellä olemme omia itsejämme ja että kirjoituksia ei välttämättä saa sieltä koskaan poistettua, vaikka haluaisikin.

Kehu ja ota kehu vastaan

Moni opistoystävämme on kertonut, kuinka he ovat täällä opistossa oppineet kehumaan toisia ja ottamaan myös kehuja vastaan. Aiemmin tuntui hirveän vaikealta mennä suoraan sanomaan jollekin kehuja esimerkiksi vaatteista tai jostain hyvästä suorituksesta. Tuli kehuttua vain omassa mielessä eikä välttämättä hoksannut, että muutama mukava sana voisi piristää toisen päivää. Nykyään opiston käytävillä kuuluu paljon positiivista palautetta, joka tuo sekä antajalle että saajalle hyvän mielen.

Kun ennen opistoon tuloa joku kehui itseä, sitä alkoi helposti vain vähättelemään itseään ja torjumaan kehun. Monesti tuntui siltä, että täytyi kehua toista takaisin, että ei olisi itse huomion keskipisteenä. Opistossa olemme kuitenkin oppineet, että riittää, kun kehuun sanoo kiitos ja hymyilee.

Me ihmiset olemme heikkoja, ja puheemme eivät aina ole hyviä. Melkein kaikilla tulee joskus sanottua ajattelemattomasti. Uskovaisina saamme kuitenkin armosta uskoa kaikki virheemme ja myös huonot puheemme anteeksi.

Teksti ja kuvat: Sara Kinnunen, Riina Remes ja Lotta Vepsäläinen
Julkaistu Kapsäkissä 26.4.2017