Kapsäkki – Elämää ihmettelemässä 28.7.2018 11:45 | Päivämies

Opiskelu- tai työpaikalla tulee vastaan kysymys, olenko uskovainen. Myöntävä vastaus juuttuu aluksi kurkkuun. Kesäillan viettotapani herättävät tuttavissa ihmetystä, tai ystäväjoukon toiminta ei olekaan uskoa rakentavaa. Mitä minä sanoisin? Miksi uskon tunnustaminen tuntuu usein niin vaikealta?

Raamattu kehottaa jokaista avaamaan suunsa: ”Älä siis häpeä todistaa Herrastamme – – vaan kärsi sinäkin vaivaa evankeliumin vuoksi” (2. Tim. 8).

Vanhoillislestadiolaisuus on maapallon mittakaavassa vain yksi pieni ja melko tuntematon osa runsasta uskontojen ja kulttuurien kirjoa. Kenties siinä piilee vastaus myös siihen, miksi uskosta kertominen voi olla maailmalla matkaillessa helpompaa kuin kotimaassa, jossa vanhoillislestadiolainen uskonyhteisö on tutumpi.

Kysyy rohkeutta tuoda uskonsa ilmi sanoin tai teoin. Sillä on usein kuitenkin suotuisat seuraukset, kuten tästä jutusta voi huomata. Alle kootut kokemukset ja ajatukset ovat aitoja tilanteita uskovaisten nuorten elämästä.

Tavallista olla erilainen

Menimme työporukan kanssa illalliselle. Ilmoitin etukäteen, että olen vesilinjalla. Kukaan ei millään tavalla ihmetellyt tai kysellyt mitään. On niin luonnollista, että ollaan erilaisia, ja on niin monenlaista porukkaa, että saa vapaasti olla sitä mitä on. Ei ole siis tullut tarvetta uskon tunnustamiseen.

Kieltäytyminen esimerkiksi alkoholista on ollut helppoa, kun nykyään on niin yleistä olla juomatta. Kukaan ei kyseenalaista tai utele miksi – ainakaan paikkakunnalla, jossa vanhoillislestadiolaisia on suhteellisen vähän.

Ulkomailla helpompaa?

Ulkomailla vaihdossa ollessa vaihtarikaverit alkoivat kysellä, mikä oikein olen. Sai siinä sanakirja kourassa olla selittämässä asioita. Siellä oli paljon helpompaa kertoa kuka on, kuin epäuskoisille Suomessa.

Kun tunnustin uskoani ulkomailla, sanoin vain, että olen kristitty. Vanhoillislestadiolaisuudesta selittäminen olisi vain mennyt liian vaikeaksi.

Erottuva ja kiinnostava joukko

Armeijassa ensimmäisiä iltoja viettäessämme muuan tupamme jäsen yhtäkkiä kysyi, onko paikalla yhtäkään lestadiolaista. Kaikki keskeyttivät touhunsa ja tuli hiljaista. Varovasti vinkaisin, että ”täällä”. Niin kaikki jatkoivat siitä mihin jäivätkin, ja armeijassa oloni oli tältä osin helpompaa.

Ei ole kyllä helpointa tuo uskon tunnustaminen! Kätilöalalla monella on ei-aina-niin-ruusuisia ajatuksia uskovaisen naisen elämästä. On hankalaa oikaista tarinoita tai sanoa, että olen itse vanhoillislestadiolainen enkä ajattele ihan noin. Elämäntapani vaikuttaa olevan erittäin kaukana ainakin joidenkin työkavereideni ajattelutavasta.

Ammattikorkeakoulussa tuli eräällä oppitunnilla puhetta vanhoillislestadiolaisista. Uhkaavan tuntuisen keskustelun kohinassa tunnustin olevani osa tuota joukkoa. Myöhemmin kuulin, että olin saanut kehuja rohkeudestani jopa ryhmän juron oloiselta ateistipojalta.

Työkaverit olivat jo pitkään arvuutelleet, mikä minä oikein olen, kun jollakin tavalla heistä poikkean. Eräänä päivänä he keksivät vastauksen kotitekoisista eväsrieskoistani: ”Sinun täytyy olla lestadiolainen, sillä kenenkään muiden äidit eivät leivo rieskaa!” Sen jälkeen työkaveruus jatkui ilman uskoon liittyviä jännitteitä. 

Jokainen kantaa vastuuta

Joskus uskon voi tunnustaa uskovaisen kaveriporukan keskellä sanomalla, että ryhmän kulttuuri/toimintatavat ovat menossa väärään suuntaan. Se voi monesti olla se vaikein juttu.

Lukiossa, jota kävin, oli valtavasti uskovaisia. Siellä uskonsa tuli tunnustaneeksi muille jo pelkästään kaltaistensa seuran valitsemalla. Uskovaisten lauma ei tietenkään ollut aina hyvä asia, mutta ainakaan ei tarvinnut huolehtia, joutuisiko vakaumuksensa kanssa yksin kiperiin tilanteisiin. Jokainen oli myös vastuussa siitä maineesta, minkä uskovaisista toisille annoimme.

Koonnut: E.P.

Juttu on julkaistu Päivämiehen nuortenosiossa Kapsäkissä 25.7.2018. Sieltä voit lukea lisää aiheeseen liittyviä kirjoituksia.