31.7.
Lentokone kohoaa ilmaan sulavasti. Matka on vasta alkamassa, mutta sisälläni ollut tunne kasvaa ja laajenee. Toivon koko sydämestäni, että tulevan matkan aikana opin jotain uutta itsestäni, muista ihmisistä, ympärillämme olevasta maailmasta ja elämästä, jonka päättymisestä en tiedä.
Viimein saavutamme pilvet. Aamun ensimmäiset auringonsäteet hivelevät kasvojani ja tajuan hymyileväni aidosti ensimmäistä kertaa moneen pitkään päivään. Kehoani puristanut vanne lakkaa olemasta. Salaa haaveilen, ettei minun koskaan tarvitsisi palata takaisin. Että voisin elää ison kaupungin sykkeessä, käydä söpöissä rantakahviloissa, juosta vaalealla auringon lämmittämällä hiekalla, uida valtavien merta halkovien aaltojen seassa, valokuvata hymyileviä ihmisiä ja kirjoittaa illalla sen kaiken marmorikuvioisen päiväkirjani kansien väliin.

En aina osaa kertoa, mihin tunnen kuuluvani.

Mutta kuitenkin. Istuessani jälleen koneessa ja antaessani katseeni lipua taivaanrantaan asti jatkuvissa metsissä, tunnen kyynelten kohoavan silmiini. Olen ollut poissa vain hetken, mutta välillä sekin on tuntunut ikuisuudelta. Jossakin tuolla alhaalla lepää kotini, vaikka en aina osaakaan kertoa, mihin tunnen kuuluvani sillä toisinaan tunnen olevani kotona maatessani laiturilla katselemassa tulikärpäsiä pimeässä kesäyössä ja toisinaan istuessani isovanhempieni mökin saunassa juhannusvihdan tuoksun ympäröimänä.
Ehkä olen edelleen matkalla kotiin. En tiedä onko kotini paimentolaiskylässä taivasta koskettavien vuorten kupeessa vai pienessä kerrostaloasunnossa miljoonan asukkaan tähdittämässä kaupungissa, jonka kadut kylpevät valossa öisin.
Mieli täyttyy haavekuvista ja olo on onnellinen.
10.9.
Ajatukset seilaa hetkittäin meren toisella puolella. Syksy on saapumassa tännekin, vaikka merivesi on vielä lämmintä ja ilma toisinaan paahtavan kuuma. Tuntuu kuitenkin kotoisalta kulkea aamuisin kapeita kävelykatuja työpaikalle auringon noustessa vuorten takaa. Sitä maisemaa katsoessa mieli täyttyy haavekuvista ja olo on onnellinen.
Seison näköalapaikalla Fuengirolan kaupungin levittäytyessä alleni. En voi muuta kuin ihastella taivaanrantaa halkovaa vuorijonoa ja rakennuksia, joiden ikkunat tulvivat laskevan auringon väreissä. Yritän tasoittaa hengitystäni, joka on kiihtynyt juostuani portaat ylös ystävieni perässä.
Elän yhtä unelmaani todeksi.
Annan askelten rullata ja päätän juosta niin lujaa kuin vain kykenen. Alas mäkeä. Ja vielä alemmas. Tuntuu kevyeltä. Kuulen takaa Espanja-kämppikseni askelten tasaisen äänen. Tsemppaan itseäni ja pistän kaikki viimeiset voimat ylämäkeen ja sitten viimeiseen alamäkeen.
Pimeyden saavuttaessa maiseman, pulahdan uima-altaan viileään veteen ja ihailen suurenevaa kuuta kelluessani palmujen alla. Siinä hetkessä ymmärrän, että elän yhtä unelmaani todeksi. Saan asua kaupungissa ja samaan aikaan elää aivan vuorten kupeessa. Ehkä siksi tunnen hetkittäin olevani kotona.
2019-09-17T14:50:48+03:0017. syyskuuta 2019|