Sen vain tuntee

Matilda Nissinen

Kuva: SRK:n kuva-arkisto

Kun seurustelun aikana aloimme pohtia poikaystäväni kanssa naimisiin menoa, tuntui ajatus siitä pelottavalta ja kaukaiseltakin. Mietin sitä, kun nuorempana kysyin naimisissa olevilta tutuiltani, että mistä he tiesivät juuri sen kyseisen ihmisen olevan oikea heille, vastaus oli useimmiten – sen vain tuntee.

Mistä he tiesivät kyseisen ihmisen olevan se oikea?

Jos ihastumisen ja seurustelun alkamisen aikoihin olinkin kokenut fyysistä tunnetta siitä, että toisen sanoessa kauniita asioita tai tarttuessa julkisella paikalla kädestä kiinni, mahanpohjassa oli läikähtänyt, en ollut enää hetkeen tuntenut sellaista. Huomasin pelkääväni, etten ehkä enää koskaan tuntisi mitään sellaista. Mistä silloin voisin tietää, rakastinko toista yhä.

Mitä jos toisen lähellä oleminen ei saisi enää omaa kehoa muistamaan, että tässä oli jotain muutakin kuin hyvää ystävyyttä?

Ovien avautuessa kaikki pelko katosi.

Muistan usein kuulleeni jonkun sanoneen, että avioliitossa täytyy haluta valita toinen joka päivä uudelleen. En oikein ymmärtänyt mitä sillä tarkoitettiin. Miksi en haluaisi olla ihmisen kanssa, jonka rinnalla eläessä sydän tuntuisi pakahtuvan jatkuvasti. Kun elokuisena päivänä seisoin isäni vieressä kirkon eteisessä odottamassa, että häämarssi alkaa soida ja suntio avaa ovet, huomasin lähettäväni rukouksen Taivaan Isän puoleen siitä, että jos hän ei ollut tarkoittanut minua ja kihlattuani toisillemme, pappi joko unohtaisi saapua alttarin taakse tai joku vieraista pyörtyisi. Kuitenkin ovien avautuessa ja ottaessani isääni kädestä kiinni, kaikki se pelko katosi. Luotin siihen, että oli Taivaan Isän tahto saattaa meidät yhteen.

Aviopuoliso on samaan aikaan paras ystävä.

Nyt huhtikuun hiljalleen vaihtuessa toukokuuhun, voin todeta, että ymmärrän paremmin, miksi rakkaus ei ole pelkästään tai useinkaan jotakin ihanaa mahanpohjassa kiheltelevää tunnetta, vaan halua elää ja jakaa oma elämä yhdessä toisen kanssa. On ollut tärkeä ymmärtää, että rakastaminen ei ole vain tunteesta kiinni. Elämä aviopuolison kanssa on ainakin omalla kohdallani ollut useimmiten hyvin arkista, mutta silti täyttä. Turhaan ei puhuta siitä, että aviopuoliso on samaan aikaan myös paras ystävä. Joskus tätä yhteiseloa voisi ajatella kuin olisimme kämppiksiä, joilla on omat elämät, mutta myös yhteinen ihana elämä.

Jaoimme jo suurimman osan arjesta.

Ollessamme vielä kihloissa pohdin sitä, että miten elämä loppujen lopuksi muuttuisi mennessämme naimisiin. Asuin siinä vaiheessa kerrostaloasunnossa lähellä kihlattuni asuntoa ja vietin paljon aikaa hänen ja hänen kämppäkavereidensa kanssa heidän asunnollaan. Jaoimme jo suurimman osan arjesta. Teimme ruokaostokset ja ruuan yhdessä. Mietimme raha-asioita ja olimme suunnitelleet talon sisustusta sekä pihaa. Ehkä myös siksi uusi arki yhdessä suunnitellussa kodissa lähti sujumaan luontevasti. Kihloissa ollessa ajatus siitä, että elämä ei muuttuisi kovinkaan paljon sen hetkisestä, oli tuntunut turvalliselta. Päätös naimisiin menosta oli luonteva jatkumo sille, että arki tuntui sujuvan, arvot kohtasivat ja tuntui, että ei osannut enää ajatella elämää ilman toista.

Sydämen täyttää kiitollisuus, kun ajattelen, miten elämääni on johdettu ylhäältä käsin. Jos voisin, menisin nuoremman itseni luokse ja muistuttaisin, että puolison saaminen ei ole omista teoista, sanomisista tai ulkonäöstä kiinni. Se on lahja, jonka vain Taivaan Isä voi meille antaa.

On kuitenkin hyvä muistaa, että suurin rakkaus mitä voi olla, on Taivaan Isän rakkaus meitä kohtaan.

Sinulta, suuri Jumala, sain uskon lahjan, elämän ja matkalleni tehtävän, rakkauden viestin tärkeän: se, joka uskoo, rakastaa lähimmäistä ja Jumalaa.

On suurta luomisihmettä maa, meri, taivas, valokin. Loit kuvaksesi ihmiset, kaltaiseksesi minutkin. Teit kaiken viisaudessasi, hyvyydessä, oi Luojani.

Minulle ymmärrystä suo kohdata erilaisuutta. Myös armahtavaa mieltä luo lähimmäiseni rinnalla. Pois riisu pelko, itsekkyys, lämpösi suo ja ystävyys.

Ja vaativissa vaiheissa muistuta tehtävästäni. Suo särkyneissä, hauraissa kohdata lähimmäiseni. Jeesuksen ristin valossa uskoa saan vain armosta.

Suo voimastasi voimani ja anna tahto rakastaa, myös muistaa, että kuvaasi lähimmäiseni heijastaa. Kirkasta meissä itsesi, rakkautesi ja armosi.

(SL 351)