Yhdeksän viikkoa Espanjassa kasvatti ihmisenä sekä antoi sellaisia kokemuksia, joita en varmasti tule unohtamaan vielä pitkään aikaan. Sosiaali- ja terveysalan perustutkinnon viimeinen työharjoittelu suomalaisessa seurakunnan päiväkerhossa antoi valmiuksia tulevaan työelämään ja päätti samalla kaksi ja puoli vuotta kestäneet opintoni. Voin viimeinkin sanoa olevani valmis lähihoitaja.

Voin rehellisesti sanoa, ettei reissussa oleminen ollut jokaisena päivänä yhtä unelmaa. Oli päiviä, kun oma jaksaminen oli koetuksella tai huonosti nukuttu yö vaikutti muutamaan seuraavaan työpäivään siten, että hyvä kun jaksoi hereillä pysyä. Se on jännä, miten ihminen voikin stressata niin pienistä asioista, kuten “saankohan yöllä nukuttua tarpeeksi”, “mitähän sitä söisi huomenna töiden jälkeen” tai “ainiin, kaupassakin pitäisi käydä ja vettä ostaa.”

Sitä kohti tähtään sitten, kun se tuntuu oikealta.

Perjantaisin mentiin porukalla seuroihin. Ja miten ihmeellistä ja ihanaa olikin laulaa sillä joukolla Siionin lauluja ja kuunnella puheita, joiden avulla jaksoi aina uudelleen ja uudelleen uskoa ja laittaa omat synnit ja kiusaukset pois.

Elämä on ohjannut ihmeellisiä teitä eteeni. Koulun päätyttyä jäin tyhjän päälle vailla aavistustakaan siitä, mitä nyt haluaisin tehdä. Ensin pidin lomaa ja vain keräsin voimia, jotta kykenisin muuhunkin kuin selviytymiseen päivästä seuraavaan. Suru oli läsnä hetkinä, jolloin en jaksanut esittää vahvaa. Onneksi olen kuitenkin saanut elämääni ihmisiä, joille puhua. Ehkä tärkeintä on kokea tunne, että tulee kuulluksi.

En vielä tiedä, mikä minusta tulee isona. Haaveilen edelleen työstä lastensuojelussa ja uskon, että sitä kohti tähtään sitten kun se tuntuu oikealta. Nyt kuitenkin alan hiljalleen pakkaamaan tavarat vuokrakämpästäni ja suuntaan kohti kotia. Onneksi kohta saan viettää joulua läheisten ihmisten kanssa ja kokoontua sen tärkeimmän sanoman äärelle. Uskovaisina meillä on hyvä osa. “Sillä ilman uskoa on mahdotonta kelvata Jumalalle” (Hepr. 11:6).

2019-12-19T10:00:05+02:0019. joulukuuta 2019|