Viime kesänä en osannut vielä aavistaakaan, että seurustelu tulisi olemaan minulle ajankohtaista seuraavien lähikuukausien aikana. Toisaalta olin jo pitkään haaveillut elämästä yhdessä toisen ihmisen kanssa, mutta samaan aikaan ajatus siitä, että oikeasti seurustelisin, tuntui todella kaukaiselta ja pelottavaltakin.

Haaveilin, että joku kaunis päivä löytäisin sen oikean ihmisen rinnalleni kulkemaan, mutta samaan aikaan mietitytti paljon se, mistä voin muka tietää, kuka on juuri minulle se oikea ihminen ja milloin kannattaa antaa vain mennä ja edetä seurusteluun asti.

Olen keskustellut erityisesti viime aikoina paljon ympärilläni olevien muiden nuorten uskovaisten kanssa seurustelusta ja rakkaudesta ja huomannut, että nykypäivänä seurustelun aloittamiseen on monilla nuorilla hurjan korkea kynnys. Samoin oli myös itselläni.

Ajattelen, että uskovaisena haluan olla oikeasti tosissaan, kun alan toisen ihmisen kanssa seurustelemaan, ja haluan kulkea vain yhtä päämäärää, loppuelämän kestävää yhteistä matkaa kohti. Koin tärkeänä olla aivan varma siitä, mitä tunnen toista kohtaan, ennen kuin olisin valmis menemään elämässäni eteenpäin, kohti seurustelua.

Enhän edes yhtään tiedä, onko tuo oikeasti se minulle tarkoitettu tyyppi.

Viime kesänä elämääni kuitenkin ilmestyi yllättäen ihminen, jonka kanssa päädyin viettämään kesän tiiviisti samassa ystäväporukassa ja joka sykähdytti sydäntäni eri tavalla kuin kukaan oli koskaan aikaisemmin sykähdyttänyt. Ymmärsin, että vaikka haluankin seurustella vain tosissani ja vain yksi päämäärä mielessäni, ei se tunne siitä, että “juuri tämä on minulle se oikea, se minun tuleva mieheni” tule välttämättä siinä vaiheessa, kun ei vielä edes tunne toista kunnolla.

Samaan aikaan kun huomasin, että meidän ystävyys lähti päivä päivältä syvenemään kohti jotain syvempää ja suurempaa, mielessäni olevat epäilykset ja pelot yrittivät jarruttaa menemästä pidemmälle ja varoittelivat, että enhän edes yhtään tiedä, onko tuo oikeasti se minulle tarkoitettu tyyppi. Silloin myös vihdoin tajusin, että se mielikuva rakkaudesta ja seurustelusta, mikä minulla oli ollut, ei ollut ollenkaan realistinen enkä sillä ajatusmaailmalla voisi ikinä edetä ajatuksentasoa ja haaveilua pidemmälle.

Meidän matkamme kohti seurustelua ei ollut oikeastaan miltään osin sellainen, mitä olin koko tähänastisen elämäni kuvitellut rakastumisen ja seurustelun olevan. Se piti sisällään paljon epäilyksiä ja epävarmuutta, ahdistusta ja pelkoa tulevasta. Ajatusta siitä, että olisi helpompi vain jatkaa elämää yksin, koska ei voi varmaksi tietää, onko toinen kuitenkaan itselle tarkoitettu.

Se piti sisällään lukuisia kysymyksiä ja rukoilua Taivaan Isälle, kun oma mieli ei osannutkaan kertoa vastauksia tai suuntaa, mihin lähteä. Tuli monia hetkiä, kun halusin lähteä tätä rakasta ihmistä ja koko tilannetta pakoon, vain koska pelko siitä, että satutan häntä tai itseäni jos meitä ei olekaan tarkoitettu yhteen, painoi raskaasti sydäntäni.

Päätimme kaiken sen epävarmuuden keskellä luottaa elämään ja Jumalan johdatukseen.

Mutta usko siihen, että asiat menevät niin kuin on tarkoitettu, antoi voimaa jatkaa. Päätin, että tällä kertaa annan aidosti toiselle ja ennen kaikkea itselleni mahdollisuuden rakkauteen ja yhteiseen matkaan huolimatta siitä, että onnellista loppua ei voinut kukaan siinä vaiheessa taata.

Me päätimme kaiken sen epävarmuuden ja epätietoisuudenkin keskellä luottaa elämään ja Jumalan johdatukseen ja aloimme rauhassa tutustua toisiimme. Ja tänään, monien epäilysten ja ahdistusten kyynelten jälkeen, me saamme kulkea käsi kädessä tätä elämän matkaa samaan suuntaan. Kohti yhteistä päämääräämme.

Ennen uskoin, että kun kohtaan sen oikean, tiedän ja tunnen sen heti. Salaa myös uskoin, että ihmisellä täytyy olla jo alussa vahva tunne ihastumisesta tai rakkaudesta sitä tärkeää ihmistä kohtaan. Uskoin, että vain se kertoo siitä, onko meidät tarkoitettu yhteen.

Nyt tiedän, etteivät asiat ole aina niin mustavalkoisia tai tie rakkauteen mutkaton. Meidän kohdalla rakkaus ei syttynyt heti kun kohtasimme, tai jos se jossain siellä sydämessä jo alussa majailikin, niin ainakin sitä varjostivat suuri pelko tulevasta ja epäilykset siitä, voisiko meillä olla yhteistä tulevaisuutta. Mutta Jumala antoi meille voimaa ja uskoa tulevaan ja mitä paremmin saimme toisiimme tutustua ja mitä pidemmälle syksy kului, sitä suuremmaksi tunne rakkaudesta ja halusta olla toisen kanssa kasvoi. Vasta kun aikaa oli kulunut ja olimme uskaltaneet päästää toisemme osaksi omaa elämäämme, tunsin sydämessäni, että juuri hän voi tosiaan olla se oikea ihminen minulle.

Rakkaus vaatii läsnäoloa ja ymmärrystä.

Rakkaus ei ole pelkästään ihanaa ja onnellista tunnetta ja oloa. Rakkaus vaatii tahtoa ja päättäväisyyttä, tahtoa rakastaa toista silloinkin, kun on vaikeaa ja elämä koettelee. Silloinkin, kun epäilykset nostavat päätänsä ja epävarmuus kalvaa mieltä. Päättäväisyyttä jaksaa olla toisen lähellä ja tukena, vaikkei se helpoin tie olisikaan.

Rakkaus vaatii työntekoa ja puhumista. Puhumista ja avoimuutta päivästä toiseen, vaikka aina ei jaksaisikaan ja joskus tekisi mieli vain olla hiljaa. Rakkaus vaatii läsnäoloa ja ymmärrystä, halua kulkea elämää eteenpäin yhdessä ja asettaa toisen tarpeet omien tarpeiden rinnalle. Mutta rakkaus on myös kaunista, herkkää, lempeää. Rakkaus on mittaamattoman arvokasta. Se kantaa elämässä eteenpäin ja täyttää sydämen lämmöllä. Rakkaus on opettanut minulle jo nyt niin paljon ja antanut elämälleni aivan uudenlaisia merkityksiä ja sisältöjä.

Tärkein asia, minkä olen tämän rakkauden ja seurusteluajan myötä oppinut näkemään ja oivaltamaan, on se, ettei elämää tarvitse tai edes voi kaikessa itse ohjailla, ja saan hyvillä mielin olla murehtimatta liikaa näitä elämän isoja päätöksiä. Riittää, että jaksaa luottaa ja uskoa Jumalan johdatukseen ja siihen, että kaikki tulee menemään niin kuin on tarkoitettu. Se tuntuu helpottavalta ajatukselta.

Voisin edelleen murehtia ja pelätä, että särkyyköhän meidän onni vielä joskus vai saammeko jatkaa elämää yhdessä vanhuuteen saakka, mutta ymmärrän, ettei mikään oikeastaan olekaan minun tai meidän käsissä. Jumala ohjaa meidän matkaamme ja tekee sen, minkä näkee meille parhaaksi.

Toivon, että kaikki muutkin rohkaistuisivat seuraamaan omaa sydäntään.

Itsekin paljon näiden suurien rakkauteen ja seurusteluun liittyvien pelkojen ja epävarmuuksien kanssa kipuilleena toivon, että kaikki muutkin uskovaiset nuoret rohkaistuisivat seuraamaan omaa sydäntään luottaen siihen, että kaikki menee niin kuin on tarkoitettu.

Jokaisen matka kohti seurustelua on erilainen, eikä siksi kannata liikaa ripustautua ajatukseen siitä, miltä rakkauden pitäisi tuntua tai missä tahdissa asioiden pitäisi edetä. Jumala kyllä opastaa ja kantaa meitä ja siksi saamme hänen käsiinsä luottaa elämämme.

Toivon, että kun aika on oikea, saamme mekin kaksi astella yhdessä alttarille ja sinetöidä Jumalan kasvojen edessä tähän astisen seurustelumme koko loppuelämän kestäväksi yhteiseksi matkaksi. Siihen me yhdessä luotamme ja siihen ajatukseen on onnellista jäädä.

Sini Tervamäki