Teksti: Britney Saarinen

Onko tässä uskomisessa mitään järkeä? Mistä tiedän, että juuri tämä uskonto on se oikea? Mitä jos en vain yksinkertaisesti jaksa enää kilvoitella? Näitä kysymyksiä kysyy itseltään moni nuori, itseni lukuun ottaen.

Olen monesti koulussa ollessani miettinyt millaista koulu olisi, jos siellä olisi minun ikäisiä uskovaisia paljon. Vanha yläkouluni oli aika iso ja siellä oli paljon oppilaita, mutta uskovaisia vain kolme. Jokainen koulupäivä piti sisällään kiroilua, musiikkia ja huonoa käyttäytymistä. Itsekin olin osana näissä, koska en halunnut olla se luokan ”outo tyyppi”. Pelkäsin joutuvani ulkopuoliseksi, jos ihmiset tietäisivät uskostani.

Kukaan koulukaverini ei siis tiennyt, että olen uskovaisesta perheestä. He vain ajattelivat, että perheeni on hieman epätavallinen, mikä tietenkin tuntui vähän pahalta. En tykännyt olla erilainen. Halusin olla samanlainen kuin muut, en joukosta erottuva. Se johti siihen, että kielsin uskoni.

Kahdeksannen luokan jälkeisenä kesänä rippikoulussa vasta aloin tajuta, kuinka tärkeää on olla oma itsensä ja kuinka sokea olen ollut. Olin antanut maailman viedä minut mukanaan ja kieltänyt Jumalan. Olen niin kiitollinen uskovaisista ystävistäni ja siitä, ettei Jumala hylännyt minua ja sain voimaa tehdän parannuksen.

Vaikeina aikoina olen usein miettinyt, että mistä tiedän tämän uskon olevan se oikea, kun maailmassa on niin paljon muitakin uskontoja ja tapoja uskoa. Mitä jos mitään oikeaa ei ole olemassakaan? Näihin kysymyksiin olen saanut monenlaisia vastauksia monilta ihmisiltä ja olen niiden kautta tullut siihen tulokseen, että minun pitää vain luottaa Jumalaan ja uskoa siihen mihin uskon. Tällä hetkellä minulle riittää se, että haluan uskoa. Ei kaikkea tarvitse tietää heti.

Nyt, kun olen välillä ollut epäuskoisten kavereideni kanssa jossain ulkona hengaamassa koulun jälkeen, on tullut epämukava olo,  kun kiroillaan ja kuunnellaan musiikkia, tehdään ja puhutaan asioista, joissa en halua olla osana. Silloin olen tajunnut, että tuo ei ole se paikka jonne kuulun. En halua olla tuollainen.

Olen myös usein miettinyt, miten saisin uskooni vahvistusta. Uskovaiset ystävät ovat tuoneet sitä. Jos sinulla ei ole tällä hetkellä uskovaisia ystäviä ja tuntuu siltä, ettet sovi joukkoon epäilystesi ja muiden asioiden takia, niin ei huolta. Kaikilla on epäilyksiä ja olen itse kokenut, että uskovaiset nuoret ottavat helposti mukaan. Kaikilla on toki omat kokemukset asioista, mutta itse en ikinä ole päässyt oikein epäuskoisten mukaan. Uskovaiset ovat aina ottaneet avoimin mielin mukaan.

Välillä minun on ollut vaikea lähestyä uskovaisiakin, kun tuntuu, että on porukoita, joihin ei itse pääse mukaan. Oikeasti kannattaa vaan mennä rohkeasti juttelemaan, niin on itselläkin helpompi olla eikä tunne itseään niin ulkopuoliseksi. Tuskin usko kuitenkaan on ainoa tai edes isoin syy sille, etteivät he välttämättä ota mukaan. Ja ainahan voi rukoilla Jumalalta matkaystäviä ja vahvuutta uskoon.

Toinen lohdullinen ajatus, joka antaa vahvuutta uskoon, on taivastoivo. Uskovaiset ystävät ovat tärkeitä, sillä ei epäuskovaisille voi jutella uskon asioista. He eivät ymmärrä. Uskovaisille matkaystäville voi kertoa kaiken ja he ymmärtävät, sillä he käyvät läpi samoja kysymyksiä ja haasteita.

”Siis älä pelkää, vaikket näekään, purjehdit kohti toivon satamaa. Ja kerran vielä häntä tunnustat.  Ei vaadi hän, vaan aina rakastaa.”