Ihastelen töistä ajaessani erityisen kirkasta tähtitaivasta, joka katulamppujen päätyttyä näkyy selkeänä peltoaukioiden yllä. Mieli on onnellinen. Ehkä onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Hetken ajan maailman murheille ei ole ajatuksissa tilaa.

Syksyn tullessa pimeys oli aiempina vuosina ahdistanut. Voimakas kaamosmasennus, väsymys ja voimattomuus oli vienyt sen kaiken ilon, jota juuri nyt, joululaulujen soidessa taustalla, tunnen.

Ensimmäistä kertaa vuosiin en osaakaan kaivata muualle. En kaipaa lämpöä, en erityisesti aurinkoakaan. En jatkuvaa muutosta, jossa ympäristö ja ihmiset vaihtuvat vähän väliä. Sen sijaan ymmärrän tarvitsevani pysyvyyttä. Tunnetta, että jossakin on paikka, jonne koen kuuluvani. Että on kämppä, joka tuntuu kodilta, ja jossa voin olla täysin oma itseni kaikkien tunnemyrskyjen ja ajatusteni kanssa.

Päädyn ajamaan keskustaan ja koukkaan autolastillisen porukkaa kyytiini. Ajamme niin kauas, että tulee pimeää ja pysähdymme parkkipaikalle, jonka vieressä vesi on tyyni ja sen pintaan heijastuu kuunsilta. Joku huutaa, ja vastaus kaikuu vastarannalta takaisin.

Näemme tähdenlentoja maatessamme vieretysten selällään kylmyyttä hohkaavalla asfaltilla ja kerron toisille siitä, miten ensimmäisenä kesänä Amerikassa olimme tehneet samoin. Tosin silloin asfaltti oli ollut vielä kuuma koko päivän paahtaneen auringon sitä lämmitettyä.

Vuosien yksinäisyyden jälkeen en enää pelkääkään sitä, etten riitä tai kelpaa.

Yritämme löytää tähtikuvioita. Olen aina halunnut tietää niistä kaiken, mutta en jostakin syystä ole koskaan jaksanut nähdä vaivaa niiden opetteluun. Katselen vieressäni olevia nuoria, joista on tullut syksyn aikana ystäviäni. Tekisi mieli sanoa, miten kiitollinen olen heistä jokaisesta. Miten vuosien yksinäisyyden jälkeen en enää pelkääkään sitä, etten riitä tai kelpaa. Ja vaikka pitkien työpätkien vuoksi en näekään heitä kovin usein, jokainen hetki, jonka saan heidän kanssaan viettää, on arvokas.

Tiedän, että olen aina tervetullut ja että minusta välitetään, vaikkemme pitäisi säännöllisesti yhteyttä. Ja vaikka en tiedäkään, mihin elämä minua tästä hetkestä eteenpäin johtaa, ja mitkä ovat Taivaan Isän suunnitelmat kohdalleni, iloitsen siitä, missä olen juuri nyt. Teen työtä, jota rakastan täydestä sydämestäni ja vierelläni on ihmisiä, jotka kulkevat ylä- ja alamäet kanssani.