Teksti: Anniina Hyväri – Kirjoittaja on Ranuan opiston viestintäpolun opiskelija ja runotyttö, joka lukee, laulaa ja toisinaan elää menneisyydessä.
Erään päivän aamuhartaus toi mukanaan iloiset uutiset: meille kerrottiin, että pääsemme takaisin opistolle, jos tilanne Lapissa ei pahene. Pitkästä aikaa uskalsin päästää toivon tunteen valloilleen, ja tuntui melkein siltä, kuin olisimme jo huomenna ryntäämässä takaisin toiseen kotiimme. Aikaisemmin en ollut uskaltanut pessimismiltäni miettiä, pääsisimmekö takaisin vai emme. Ajattelin vain näiden kahden etäviikon suorittamista loppuun. Paikka nimeltä Ranuan opisto ei jotenkin mahtunut ajatuksiini. Se tuntui niin kamalan kaukaiselta.
Muiden asioiden jääminen mielestä ei toisaalta ole ihme. Etäopiskelu on minulle vaikeaa, ja tasapainoileminen tehtävien ja jaksaminen tasalla vie kaiken keskittymiskyvyn. Sen vuoksi niin ysiluokan etäkoulu kuin myös joululomaa edeltävät kaksi etäopistoviikkoa olivat stressaavia kokemuksia. Se johtuu siitä, etten ole hyvä toimimaan yksinäni, ja tehtävät kasaantuvat helposti. Minua alkaa ahdistaa tekemättömät tehtävät niin, etten voi tarttua niistä yhteenkään. Kaikki stressaaminen vie minulta energiat ja siksi päädyn niin monesti sängylle makaamaan ja selaamaan puhelinta ilman mitään järkevää syytä. Se turhauttaa, mutta asialle ei jaksa tehdä mitään.
Pettymys oli pakko niellä pala palalta.
Etäopiston aikana taakkana ovat myös tunteet pettymyksestä, turhautumisesta ja ikävästä opistolle. Olen pelännyt päästää toivoa ajatuksiini ja elänyt mieluummin voimattomuuden tunteessa ja ajatellut, etten voi vaikuttaa asioihin mitenkään. Kuinka epäreilulta tuntuikaan joulukuussa, kun saimme tiedon siitä, ettemme pääse opistolle. Kaikki viimeisen kaksiviikkoisen jouluhössötykset, juhlat, tulevan loman tiivistämä yhdessäolo ja sitten viimein kunnolliset hyvästit jäivät väliin, kaikki se, mitä olin niin paljon odottanut.
Pettymys oli pakko niellä pala palalta ja hyväksyä se, että tässä tilanteessa piti ajatella meidän kaikkien turvallisuutta. Aluksi vaikeinta oli päivien sisällöttömyys, kotona kun ei tapahdu paljoa verrattuna päiviin opistolla. Sitten alkoi stressi, kun ihan huomaamatta useampi projekti kertyi tekemättömien tehtävien pinoon. Yläasteen etäkoulun tuttu kuormituksen tunne palasi vallaten mieleni ja kaiken vapaa-aikani. Joululoman alkaminen oli helpotus, ja jäimme odottamaan tietoa siitä, pääsemmekö loman jälkeen takaisin opistolle.
Etäkoulu jatkui vielä tammikuussa. Otin opikseni aikaisemmasta etäjaksosta ja päätin ottaa rennomman asenteen. Keskityin niihin tehtäviin, joita pidin tärkeimpinä tai joita oli mukava tehdä ja tein muita tehtäviä sen verran kuin ehdin. Opin hutaisemisen jalon taidon, joka on yllättävän tärkeä tilanteessa, jossa on oma jaksaminen tiukilla. Tein myös sellaisen tärkeän havainnon, että puhdas pakkasilma tekee ihmeitä tunkkaisille aivoille. Oli etäopistosta siis jotain hyötyäkin.
On ihmeellistä, että koko ajan voi jutella jollekin.
Opistolle palaaminen muistutti aivan ensimmäistä opistopäivää kuukausien takaa. Ensimmäinen päivä oli kummallinen, sillä vaikka olimme olleet niin kauan poissa opistolta, siellä oleminen tuntui maailman tavallisimmalta asialta. Me ikään kuin jatkoimme siitä, mihin olimme ennen joulua jääneet, vaikkakin suut ja nenät maskin takana piilossa. Kuitenkin pelko etäopetukseen joutumisesta on vahvempi kuin ennen, eikä kukaan pidä lähiopetusta itsestäänselvyytenä.
Arvostan opistoarkea nyt paljon enemmän kuin aikaisemmin. On ihanaa, kun ympärillä on niin paljon ihmisiä, ja päivän aikana tapahtuu niin paljon. Kun on niin kauan ollut yksin kotona, on ihmeellistä, että koko ajan voi jutella jollekin, vieläpä oikealle ihmiselle eikä pikselimössöiselle näytölle. Erilaiset keskustelut pitkin päivää ovat minulle tärkeitä, niin lyhyet ja kevyet kuin myös pitkät ja syvälliset. Jopa toimeton lojuminen kämpän sohvalla päiväsaikaan tuntuu paljon mukavammalta kuin toimeton lojuminen kotona. Silloinkin tietää, että voi milloin tahansa palata pääkkärin kotoisan melun keskelle ja etsiytyä ystävälliseen seuraan.
