Opistofiiliksiä kolmen viikon jälkeen
Kun avasin Ranuan opiston oven ensimmäisenä päivänä, tulvi ovesta iloinen puheensorina. Joukko nuoria vanhempineen ja saattajineen oli kokoontunut aulaan. Tunnelma oli odottava ja hieman jännittynyt, kuten asiaan kuuluu. Kaikkialla oli kasvoja, suurimmaksi osaksi vieraita. Vain pari tuttua oli joukossa. Nyt kun opistoa on kulunut jo reilu kolme viikkoa, vieraat kasvot ovat muuttuneet tutuiksi, ja suurin osa niistä on saanut nimenkin. Joukosta toisilleen tuntemattomista ihmisistä on vähitellen ruvennut muodostumaan yksi porukka, tämän vuoden opistolaiset.
Vieraat kasvot ovat muuttuneet tutuiksi.
Koska minulla ei ollut juuri odotuksia opiston suhteen, olen yllättynyt oikeastaan vain positiivisesti. Ensimmäisinä päivinä mietin usein, kuinka iloinen olin, että tulin ja miten opisto on minulle aivan oikea paikka. Kaikki oli vielä paljon mukavampaa, kuin olin osannut odottaa. Lauluhetket aulassa ja ulkona illan jo pimentyessä, pelit sisällä salissa ja keskustelut muiden opistolaisten kanssa ovat olleet juuri sitä, mitä olen kaivannut.
Yllätyin kuitenkin myös siitä, kuinka kuluttavaa opistoarki oli. Muutamien päivien jälkeen aloin olla melko väsynyt ja kuormittunut. Enää en jaksanut olla pirteä ja sosiaalinen enkä keskittyä, vaan kuljin hiljaa porukan mukana. Vaikka oli todella mukavaa, oli suuressa joukossa tuntemattomien ihmisten kanssa oleminen todella kuormittavaa. Ja ihmekkös tuo, sosiaaliset kontaktit, varsinkin tuollaisessa mittakaavassa ovat olleet näin korona-aikana melko vähissä. Kaikesta väsymyksestä huolimatta olen kuitenkin nauttinut siitä, että ympärillä näin pitkän ajan jälkeen taas ihmisiä, elämää ja tekemisen meininkiä.
Useat aiemmat opistolaiset ovat painottaneet, kuinka tärkeää opistossa on ottaa omaa aikaa, ja kun tiedän kuormittuvani helposti, olen yrittänyt itse opetella alusta asti lähtemään, kun siltä tuntuun. Toisina päivinä olen jaksanut viettää koko päivän päärakennuksessa pelaten ja touhuten, toisina päivinä taas on täytynyt välillä tulla soluun, ottaa kuppi kahvia tai vähän suklaata ja istua sohvalle lukemaan kirjaa.
Yhtenä iltapäivänä, kun opiston hälinä sattui korviin, enkä oikein jaksanut olla sosiaalinen, otin maastopyörän ja lähdin luontopolulle. Sora ratisi karkeiden renkaiden alla ja vihreä metsä vilisi ympärillä. Kosteissa, soisissa kohdissa renkaat upposivat pehmeään maahan ja matka hidastui. Juurakkoisella ja kivisellä polulla mieli rauhoittui keskittymisen ollessa kokonaan pyörän ohjaamisessa.
Ajoin opistolta muutaman kilometrin matkan laavulle järven rantaan. Pyörän pistin nojalleen harmaita hirsiä vasten. Seisoin yksin rannalla ja katselin järvelle pisaroiden ropistessa hiljaa harmaaseen vedenpintaan. Kaikkialla oli syksyn tuntua ja värejä. Jonkin ajan päästä palasin takaisin mieli rauhoittuneena ja virkistyneenä.
On ollut ja on helppoa ja turvallista olla.
Ensimmäisten parin viikon aikana mietin, että löydänkö opistosta ”omia” ihmisiä vai jäänkö vain pyörimään porukan laitamille, periaatteessa joukon mukana, mutta oikeasti yksin. Siksi on ollut ihana huomata, että ihmisiä on alkanut vähitellen löytymään. Opiston kokoisesta porukasta nuoria on monta muuta paikkaa helpompaa löytää juuri oman tyylisiä ystäviä. On ihanaa, että on vielä monta kuukautta aikaa tutustua monenlaisiin ihmisiin ja saada uusia ystäviä. Opisto on vasta aluillaan.
Kaiken kaikkiaan opistossa on ollut ja on helppoa ja turvallista olla, varsinkin kun porukka on vähitellen alkanut tulla tutuksi. Täällä saa olla kuin käsien kannateltavana, uskovaisten joukossa. Ei tarvitse huolehtia ja miettiä. Pari päivää sitten havahduin miettimään, että täällä on oikeasti jo kodin tuntua. Opistokoti. Se kuulostaa kauniilta ja turvalliselta.
