Siivettömiä enkeleitä 

Sylva Kinnunen

Välillä mietin, että millaista mun elämä ois, jos mulla ei ois uskovaisia kavereita. Jos ei ois ketään, kenelle laittaa viestiä, että ”Jt, nähtäiskö viikonloppuna?” Tai ketään, kenen olkaa vasten itkeä ja kertoa omia ajatuksiaan. Olisinko silloin edes uskomassa? 

Ilman uskovaisia ystäviä mun elämä ois varmasti paljon vaikeampaa. En varmasti lähtis joka sunnuntaina seuroihin enkä jaksais tehdä valintoja uskon näkökulmasta. Oon aivan älyttömän kiitollinen uskovaisista ihmisistä mun ympärillä. Sellasista, joille voi huikata: ”Jumalanterve!”, kun kohdataan. Samaa  joukkoa tässä ollaan. 

Mulla on aivan ihana kämppis, sellainen siivetön enkeli ja saattomies.

Oon tämän vuoden opistossa ja mulla on aivan ihana kämppis, sellainen siivetön enkeli ja saattomies. Monesti juttelut venyy pitkälle nukkumaanmenoajan jälkeenkin, ja vaikka seuraavana  päivänä väsyttää, en vaihtais pois niitä keskusteluja, joita oon saanu käydä. Kun makaan meidän  pimeässä huoneessa ja katson ikkunasta näkyvää kuuta, kuuluu viereisestä pedistä: ”Saat uskoa kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.” Mun sisälle leviää lämmin tunne. Kaikki on hyvin, on kevyt olla. Niinä iltoina uni tulee helposti, puhdas omatunto on paras päänalunen. 

Kunpa osaisi itsekin olla mahdollisimman monelle sellainen matkaystävä. Kunpa osaisi pyytää mukaan, hymyillä ja tarjota evankeliumia. Tuntuu, että ois vaan niin paljon helpompaa pysyä siinä omassa turvallisessa porukassa. Haluaisin osata päästää välillä irti, astua ulos mukavuusalueelta ja jutella jollekin, jonka olemassaoloa en ole edes huomannut. Tehdä jonkun elämästä edes hitusen parempaa. Olisi kiva tutustua uusiin ja erilaisiin tyyppeihin, se voisi tehdä omastakin elämästä paljon rikkaampaa. 

Voi vain kuunnella, auttaa ja olla vierellä.

Tai jos osaisi jutella armosta osattomillekin uskosta ja sen tuomasta ilosta. Ettei pitäis kynttilää vakan alla, niin kuin sanotaan. Mutta jotenkin sitä vain pelkää niin paljon, että oudoksutaan tai pidetään ihan tyhmänä. Tulee mieleen se Siionin laulu: ”Anna,  Herra rohkeutta armon sanaa tarjota, rakkautta, laupeutta, etten vaadi, karkota.”  Toisaalta myös omalla elämällään ja elämäntavoillaan voi tuoda esille uskoa ja olla suolana ja valona. 

Kenenkään puolesta voi kuitenkaan uskoa. Voi vain kuunnella, auttaa ja olla vierellä. Onneksi meillä on maailman paras opastaja, Taivaan Isä. Me saadaan luottaa, että hän johtaa meitä rakkaalla kädellään.

Kuva: Paavo Kinnunen