Silmät kiinni ja sinnepäin – kun haaveesta tulee totta

Huh, kylläpä tämä aika on vierähtänyt. Tuntuu hankalalta aloittaa mistään ja kirjoittaa mitään. Kynnys blogin kirjoittamiseen on vain kasvanut, kun edellisestä postauksesta on todella kauan aikaa. Viimeksi olen kirjoittanut joulukuussa 2020. Monesti olen istahtanut alas tietokoneen ääreen ja aloittanut kirjoittamisen, mutta lopulta mikään teksti ei ole tuntunut tarpeeksi hyvältä julkaistavaksi asti.

Olen mennyt pelkoja päin ja oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

Ajattelin ihan aluksi kertoa, mitä minulle nykyään kuuluu. Olen vielä Joensuussa, viimeinenkin yliopiston kurssi on käyty. Nyt odotellaan papereita ulos koulusta, ja voin viimeinkin sanoa olevani valmis oikeasti. On ollut ihmeellistä, kuinka raskasta on ollut opiskella ja samaan aikaan vapaa-ajalla yrittää saada elämää kuntoon ja jonkinlaiseen hallintaan. Toisinaan siinä on onnistuttu. Opittu on kyllä kaikkea itsestä näiden vuosien aikana. Koulukin saatu vaikeuksien kautta suoritettua.

Mitä olen sitten tehnyt vapaa-ajallani kaikki nämä hiljaiset vuodet? Henkisen kasvamisen, harrastusten ja opiskelun lisäksi olen yrittänyt toteuttaa haaveitani. Olen mennyt pelkoja päin ja hyvin paljon oman mukavuusalueen ulkopuolelle. 

Yksi pitkäaikaisista haaveistani on ollut kokeilla kuoronjohtamista. Vuoden 2022 helmikuussa otin yhden suuren askeleen ja lähdin opettelemaan sitä käytännössä. Eli ei muuta kuin silmät kiinni ja sinnepäin.  Myönnän, aluksi se oli pahaa räpiköimistä enkä yhtään tykännyt, kun oma osaaminen oli todella hataraa. Olisin halunnut olla heti hyvä, mutta ei olisi saanut vaatia itseltä liikaa. Se oli erittäin opettavaista. Internet oli ahkeralla käytöllä, kun etsin tietoa ja katselin erilaisia videoita kyseiseen aiheeseen liittyen. Onneksi ei kuitenkaan tarvinnut yksin johtaa kuoroa sillä ystäväni oli tukena ja pitämässä äänenavaukset. Jokaisen viikon maanantaina ennen kuoroa pohdin mitä haluan tehdä, millaiseksi haluan laulettavat kappaleet. Kuorokerran jälkeen pohdin, onnistuinko siinä. Ja kun en onnistunut omasta mielestä tarpeeksi hyvin, mietin, kuinka voisin parantaa. Onneksi oli ystävät tukena ja tsemppaamassa, että onnistun.

Täytyi ottaa koko vastuu kuorosta.

Tuli syksy, ja lähdin tietoisesti johtamaan sekakuoroa yksin. Täytyi ottaa koko vastuu kuorosta. Äänenavaukset, lämmittelyt ja suunnittelu. Pelotti. Monta kertaa puhuin ääneen siitä, kuinka lopetan kuoronjohtamisen. En lopettanut, ja olen hyvin onnellinen siitä, sillä opin paljon. Sen tiedän, ettei itseä kannata kuitenkaan ihan loppuun asti kuluttaa, vaan täytyy muistaa myös levätä kaiken kivan keskellä.

Lokakuun lopussa sain alkaa johtamaan mieskuoroa. Lupauduin siihen tietämättä mitä kaikkea se tuo eteen. Reilu kuukausi ahkeraa harjoittelua ja ilmapiirin luomista ja samalla päätimme pitää konsertin. Paineen alla työskentely sujuu, mutta eihän se kivaa ole. Sain onneksi apua konsertin järjestämisessä, vaikka en sitä aina osannut pyytääkään. Yllätyin itsekin siitä, kuinka hyvin vedin kuoroa untuvikkona. Kannattaa siis mennä luottavaisesti oman mukavuusalueen ulkopuolelle oppimaan! 

Tiistai-illat ovat olleet yksi viikon kohokohdista.

Keväällä olen saanut jatkaa mieskuoron vetoa, sekakuoro jäi tauolle oman täyden kalenterin takia. Mitä tutummaksi miehet ovat kuorossa tulleet, sitä helpommin heille on voinut palautteenkin sanoa. Toki ilmapiiri kuorossa on rento ja kuorolaisilla on hauskaa siellä, joten se myös osaltaan helpottaa palautteen antamista ja vastaanottamista. Ja onneksi on, sillä tiistai-illat ovat olleet yksi viikon kohokohdista lokakuusta asti. Olen sanonut kuorolaisille huumorilla heidän olevan mieslapsia ja siksi varhaiskasvatuksen opettajan ammattini on erittäin hyvä heidän johtamisessaan. 

Menen uusia unelmia kohti ja mukavuusalueen ulkopuolelle oppimaan itsestä lisää. Kuluttavaa, mutta opettavaista. Siskoni sanoi saatuaan rakennettua talonsa likimain valmiiksi ”jos olisin tiennyt, mitä kaikkea tämä tuo mukanaan, olisin miettinyt kaksi- kolme kertaa ja alkanut siltikin rakentamaan.”