Sittenkin isoseksi
Teksti ja kuva: Isla
Isoskoulutuksen toinen viikonloppu on ohitse. On ollut todella hyvä viikonloppu. Istun auton takapenkillä ja auton ikkunaan leijailee lumihiutaleita.
– Millainen oli isoskoulutus? äiti kysyy uteliaana.
– Ihan supermukava, huokaisen.
Enkä liioittele, sillä porukan yhteishenki on kasvanut valtavasti ensimmäisestä koulutusviikonlopusta.
– Mitä te teitte? äiti utelee.
– Harjoteltiin pitämään hartauksia. Meidän ryhmämme piti aamuhartauden, jossa mä soitin pianolla Nyt kohti taivasta katselen, kerron innoissani.
– Mites, saitko kavereita? äitiä kiinnostaa.
– Joo! Tosi monta ja ympäri Suomea, kerron.
Iltaisten keskusteluiden myötä olen saanut monia ystäviä, joiden kanssa on juteltu syvällisiäkin keskusteluita. Itkuilta eikä nauruilta ole vältytty.
Kotona päätän soittaa tulevan kesän rippileirien isännille, jos saisin isospaikan leiriltä. Kirjoitan pienet muistiinpanot ja puhelimeen isännän numeron. Puheluun vastataan.
– Jumalan terve, aloitan innokkaana.
– Jumalan terve, puhelimesta vastataan lämpimästi.
En mä jaksa odottaa!
Illalla kerron pää painuksissa äidille olleeni myöhässä asian kanssa.
– Kuinka niin? äiti kysyy.
– Kaikki isospaikat on jo menny, vastaan.
– Soititko sä useemmalle? äiti pohtii.
– Yli kymmenelle. Tää on toivotonta. Mikä järki käydä isoskoulutusta, jos en pääse edes isoseksi, nyyhkytän.
– Ens vuonna uudestaan, äiti lohduttaa.
– En mä jaksa odottaa!
Lämmin kyynel vierähtää poskelle.
Makaan sängyssä kyynel poskellani. Pettymys ja suru ovat vahvasti läsnä. Pohdin ääneen:
– Miten ei voi onnistaa, vaikka kuinka yritän?
Toinen lämmin kyynel vierähtää poskelle. Ei voi mitään, näin se Jumala oli tarkoittanut. Se isospaikka oli jollekin muulle, mietin surullisena.
Kesän ensimmäinen viikko koittaa ja ystävät isoskoulutuksesta postaavat someen rippileireiltä kuvia. Katson kuvia haikeana. Heillä näyttää olevan niin hauskaa. ”Toisaalta on niin kateellinen olo, mutta myös onnellinen heidän puolestaan”, ajattelen.
Ei se palkka ole tärkeä, vaan kokemukset.
Lapsuudenystäväni ovat tulleet perheellä kylään kotiimme. Kerron heille yrittäneeni päästä isoseksi rippileirille tuloksetta.
– Hetkinen! Mulla on tulossa viikonloppuleiri elokuussa. Oisitko sä halunnu tulla sinne isoseksi? ystäväperheen isä kysyy.
Mielessäni käy ajatus, että eihän siitä saa edes palkkaa. Heti perään muistan, että ei se palkka ole tärkeä, vaan ne kokemukset ja kohtaamiset, joita leirillä kokee.
– Tottakai mä tuun, kiitos kun kysyit, vastaan.
En hoksannut ajatella, että eihän minun tarvitse hakea juuri rippileirille, vaan voin kysyä isospaikkaa muiltakin leireiltä.
– Kyllä mä sittenkin jaksan odottaa ens vuoden rippileirejä, nauran äidille.