Vain sinä, Herra, sinä luoksein jää
Teksi ja kuvat: Helmi Syri
Auditorion tuolit kolisevat toisiinsa, kun opistolaiset kerääntyvät vielä illan päätteeksi hetkeksi yhteen. Takana on liian lyhyet yöunet ja päivä täynnä oppitunteja. Tähän aikaan päivästä monella menee aika lujaa. Kyllähän opistossa olisi mahdollisuus nukkua hyvät, pitkät yöunet, mutta harvoin aikaisin nukkumaan meneminen kuulostaa hyvältä vaihtoehdolta. Ainakaan paremmalta, kuin kämpässä ajan viettäminen kämppisten kanssa. Väsymys purkautuu riehumisena.
Ei siinä, olen itsekin yleensä äänessä. Koen, etteivät sosiaaliset tilanteet oikeastaan kuormita minua. Tykkään olla yksin, mutta ainakaan vielä opistossa yksinololle ei ole tullut suurempaa tarvetta. On mukavaa, miten koko ajan tapahtuu jotain tai on jotain mukavaa tekemistä.
Joskus kuitenkin huomaan miten minulle tulee niin sanottu ”vaikea olo”. Koitin joskus selittää sitä, mutta tuntuu, ettei sille tunteelle tahdo löytyä oikeaa sanaa. Tulee sellainen olo, ettei osaa sanoa mitään tai olla mitenkään. Muuttuu väsyneen apaattiseksi. Menee ihan lukkoon, eikä siitä pääse pois. Sosiaalinen väsymys muuttuu fyysiseksi. Tällaisina iltoina kaikilla muilla näyttää olevan hauskaa. Kun hetkeksi pysähtyy, tummat ajatukset valtaavat mielen ja yhtäkkiä huomaa miten vapautuneesti kaikki muut puhuvat ja heittävät läppää keskenään. Miten paljon kaikilla on jo hyviä kavereita ja porukoita, vaikka vastahan opisto alkoi!
Opisto tuntuu ihan mun paikalta, kodilta.
Mun kohdalla opisto on alkanut paremmin kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan. Oon saanut paljon uusia ystäviä ja jo nyt mulle on jäänyt paljon rakkaita muistoja tältä ajalta. Opisto tuntuu ihan mun paikalta, kodilta. Kuukauteen en ole oikeastaan antanut yliajattelun ja stressin ottaa itsestäni otetta. Useina iltoina olen saanut mennä nukkumaan hymy liimattuna huulille ja sydän täynnä kiitollisuutta. Kaikki on tuntunut menevän täydellisesti. Niinä iltoina on ollut helppoa laittaa kädet ristiin ja kiittää Taivaan Isää kaikesta. Mutta muutamana päivänä on kiitoksen keksiminen ollut vaikeampaa.
Tuttu iltavirsi kajahtaa salissa. Sanat tuntuvat tänä iltana osuvan erityisen omalle kohdalle. ”Oi Herra, luoksein jää, jo ilta on, ja kadonnut on valo auringon. Ken muu mua murheissani lohduttais, kelt´ turvan hädässänsä sielu sais. Päiväni rientää kohti loppuaan, on ilo maallinen kuin varjo vaan. Ei ole täällä mitään pysyvää Vain sinä herra sinä luoksein jää.” (VK 555:1–2.)
Musta varjo väistyy ja tilalle tulee rauha.
Tulee turvallinen olo, kun saa muistaa että tämäkin päivä on ollut Taivaan Isän ennalta määräämä, eikä tätäkään päivää ole tarvinnut kulkea omilla voimilla. Jumala antaa hyviä ja huonoja hetkiä niin paljon, kun itse näkee hyväksi. Loppujen lopuksi opistovuoden onnistumisen avain ei ole mun omissa käsissä.
Turhautumisen ja levottomuuden musta varjo väistyy ja tilalle tulee rauha. Saan luottaa siihen, että Isä kantaa huomisenkin, oli se sitten hyvä tai huono päivä. Tänään jaksan olla kiitollinen näistä huonommistakin hetkistä.
”Sä pahan väijytykset turhiks teet, sä tuskat liennät kuivaat kyyneleet. Miss’ on nyt, kuolema, sun voittosi, kun Herra Jeesus, olet kilpeni. Sun, Herra, ristisi mua valaiskoon, kun tieni painuu kuolon laaksohon. Sen valon tieltä varjot häviää. Eläissä, kuollessa sä luoksein jää.” (VK 555: 3–4.)
