Paikka, johon voi vuodattaa kaiken
Kuva: Pixabay
Kirjoittaminen on ollut minulle aina tärkeää. Ala-asteella rakastin kirjoittaa tarinoita ja nykyään tarinoiden kirjoittamisen lisäksi kirjoitan ajatuksistani ja tunteistani. Siitä on tullut minulle helpoin tapa ilmaista itseäni ja purkaa ajatuksiani, ja siitä onkin tullut melkein päivittäinen tapa.
Yläasteella suhteeni kirjoittamiseen muuttui.
Ala-asteella unelma-ammattini oli kirjailija, ja kirjoitin melkein joka päivä tarinoita. En ole kuitenkaan ikinä saanut suurimpaa osaa tarinoista valmiiksi, vaikka osa niistä on yli 20 sivua pitkiä. Niitä on kuitenkin hauska lukea. Ala-asteen alkupuolella kirjoittamani tarinat ovat suloisella tavalla hölmöjä, kuten yksi, joka kertoo tytöstä, jonka huone varastetaan moottorisahalla. Yläasteikäisenä kirjoittamissani tarinoissa on jotain järkeä, ja jotkut ovat jopa jollain tapaa hyviä, mutta yläasteella suhteeni kirjoittamiseen muuttui.
Lopetin kirjailijan ammatista haaveilun ehkä kahdeksannella luokalla. Huomasin pitäväni enemmän lyhyempien tekstien kirjoittamisesta, eikä tarinoiden kirjoittaminen muutenkaan kiinnostanut enää samalla tavalla. Kirjoittamisesta tuli pikemminkin tapa purkaa omia tunteita ja ajatuksia, koska puhuminen tuntui paljon vaikeammalta. Ujona ihmisenä kirjoittamisesta tuli nopeasti helpoin tapa ilmaista itseään, ja sellaisena se on pysynyt tähänkin asti.
Kirjoittaessa uskaltaa mennä syvemmälle kuin puhuessa.
Jotenkin ajatus siitä, että kirjoittaessa ei tarvitse miettiä niin paljon tekstin lukijoita, tekee kirjoittamisesta paljon helpompaa. Puhuessa useimmiten näkee kaikki kuuntelevat ihmiset ja heidän reaktionsa, kun taas kirjoittaessa ei tarvitse miettiä sitä, mitä muut ajattelevat. Toisaalta oman tekstin näyttäminen jollekulle tuntuu paljon henkilökohtaisemmalta kuin samasta aiheesta puhuminen, koska kirjoittaessa uskaltaa mennä paljon syvemmälle kuin puhuessa.
En yleensä näytä omia tekstejäni kenellekään. Sen takia blogistiksi ryhtyminen epäilytti ja jännitti aika paljon. Pelotti ja pelottaa vieläkin, että kirjottaisin liian henkilökohtaisista aiheista, ja ajatus siitä, että monet tulisivat lukemaan tekstejäni ahdisti jollain tapaa. Muutaman päivän mietittyä asiaa tulin kuitenkin siihen tulokseen, että otan paikan vastaan. Tavallaan ajatus siitä, että pystyisi kirjoittamaan itseä kiinnostavista ja koskettavista asioista ja antaa samalla ehkä vertaistukea, houkutteli.
Päiväkirjan kirjoittaminen on vain niin terapeuttista.
Blogistiksi ryhtymisessä pelotti myös se, että mitä jos tekstiä ei vain tulisi. Yläasteella stressasin niin paljon kaikista esseetehtävistä, etten edes osannut aloittaa niitä, ja vaikka olisinkin saanut aloitettua, sen jälkeen tekstiä ei vain tullut. Onneksi pelko on ollut tähän mennessä aika turha. Kirjoitettavia asioita on vain niin paljon, ja uuden tekstin kirjoittamisellekin on aivan tarpeeksi aikaa.
Kirjoittamisesta on tullut minulle opiston aikana vieläkin tärkeämpää. Tuntuu, että kirjoittamisesta on tullut itselle jonkinlainen voimavara, tapa purkaa omia ajatuksia, kun tuntuu, ettei ole ketään kenelle puhua, tapa selvitä vaikeista asioista ja olosta. Varsinkin päiväkirjan kirjoittamisesta on tullut minulle tärkeää. On ihanaa, kun on yksi hetki päivässä, jolloin voi vuodattaa ihan kaiken paperille, kaikki päivän merkittävät hetket, ajatukset ja tunteet. Päiväkirjan kirjoittaminen on vain niin terapeuttista, ja sen jälkeen yleensä on muutenkin jotenkin levollisempi olo. On myös paljon helpompi mennä nukkumaan kirjoittamisen jälkeen, kun kaikki päivän tapahtumat eivät pyöri mielessä.
Kirjoittamisesta on oikeastaan tullut minulle tapa selvitä kaikesta. On rauhoittavaa ajatella, että on ainakin yksi paikka, johon voin vuodattaa ihan kaiken.
