Riittää, että haluaa
Viisi vuotta sitten kirjoitin päiväkirjaan, että jos usko tulee kuulosta, ja minun kuulossani on jotain vikaa, enkö sitten ole oikeasti uskomassa? Epäilykset painoivat sydäntä ja mietin, etten ollut riittävällä tavalla uskovainen tai kyennyt johonkin sellaiseen, mihin muut kykenivät.
Ajattelin, millaista elämäni olisi, jos en olisi uskovainen. En kantaisi syyllisyyttä siitä, etten kuule puhuttuja sanoja, eikä kukaan odottaisi sitä minulta. Mitä sitten kantaisin, mitä muut minulta silloin odottaisivat? Otin suorituspaineita seuroissa käymisestä, ja aloin suorittaa myös uskomista. Se oli kääntynyt jotenkin nurinkurin ja tuntuikin kummalliselta. Tiesin, että pelkkä halu riitti, ja jopa sinapin siemen olisi tarpeeksi. Samalla yritin liikaa ja kuitenkin tunsin, etten yrittänyt siten kuin olisi pitänyt.
Se tuntui kipeältä.
Muistan, kuinka sitten kerroin siitä. Vaikutti siltä, ettei se ollut ollut ongelma kenellekään muulle, enkä koskaan törmännyt aiheesta käytäviin keskusteluihin. Mitä jos korvat eivät kuulekaan, kätkeekö sydän sittenkin? Se tuntui kipeältä. Miksen minä pysty kuuntelemaan, miksi ajatukset harhailevat jatkuvasti kauemmas ja kauemmas? Eikä se ollut ohimenevä vaihe tai kausi, vaan itsepintainen ongelma olkapäällä, kuin jaloistaan liimautunut siihen seisomaan.
Toisinaan kuuntelin enemmän ja paremmin. Niinäkin hetkinä huomioni saattoi kuitenkin siirtyä taas kuuntelemiseen itseensä, mikä teki siitä vaikeaa. Ajatukset eivät tuntuneet koskaan pysähtyvän, enkä oikeastaan kyennyt itse koskaan pysähtymään. Joskus puheen jälkeen joku saattoi kysyä jotakin siihen liittynyttä tai mainita jonkin puheessa esiin tuodun ajatuksen, ja hiljaa melkein toivoin, ettei minulta kysytä mitään. Aivan kuin olisin tehnyt jotakin väärää, josta en halunnut jäädä kiinni.
Takerruin muutamiin sanoihin ja lauseisiin
Kovasti halusin saada virvoitusta, oikein kaipasin kuulla lohduttavia sanoja saadakseni näkökulmaa ja voimaa uskoon. Silti mieli vain harhaili, ehkä saatoin tuijottaa edessä istuvia tai pyörittää päässäni päivän askareita, tapahtuneita ja tapahtumattomia asioita. Takerruin muutamiin sanoihin ja lauseisiin, jotka vilisivät puheen lomasta, ja jäin niihin jumiin. Ne toivat mieleen asioita, muistoja ja kysymyksiä, kunnes huomasin taas pudonneeni kärryiltä.
”Anna minulle korvat, jotka kuulevat. Sydän, joka kätkee.” Hiljainen rukous muodostui mielessäni lauseeksi usein ennen tai jälkeen seurapuheen ja puristin silmiä tiukasti yhteen toivoen, että edes se auttaisi minua keskittymään.
Tuttuuden tunne on lämmin ja lempeä.
Olin tehnyt koko kuuntelemisesta itsestään ongelman. Tiedän, että se on asia, josta ei ole tarkoitus ottaa paineita, eikä minun uskoni riipu siitä, mitä seurapuheista muistan. On turvallista, että voin käydä keskusteluja ihmisten kanssa, istua siellä heidän keskellään ja tietää, että uskon kuitenkin samalla tavalla kuin muut täällä, vaikka minun olisi toisinaan vaikea keskittyä. Laulun kajahtaessa ympärilläni tuttuuden tunne on lämmin ja lempeä. Riittää, että haluaa.
Pääsiäisen aikaan keskittyminenkin on usein helpompaa. Kirkossa kaikki on erilaista. Katselen korkeita seiniä ympärillä, ihmisiä, jotka hiljentyvät sanoman äärelle. Tunnen itseni pieneksi ja heikoksi. Otan vastaan jokaisen sanan, joka minulle tarjotaan, enkä ajattele kertaakaan, että minun pitäisi kuunnella.
Ja luoksensa kerran hän kokoaa
ne, jotka hän tunsi tiellä.
Polvistun alttarille sydän taakkansa laskien. Minunkin edestäni, minunkin tähteni. Sanoma koskettaa, ja siihen pysähdyn. Tuntui miltä tuntui, näytti miltä näytti.
