“Vuosi vanha vaipui hautaan”
Kuva: Sara Kamula
Laitoin Kuulesta kuulumaan laulun uuden vuoden jälkeen, ja aloin kirjoittaa ajatuksiani auki.
“Vuosi vanha vaipui hautaan riemuineen ja murheineen. Ihmismieli puhkee nöyrään rukoukseen, kiitokseen. Oi, jos vuosi alkava oisi Luojan siunaama, Luojan siunaama.”
Vuosi oli minulle sellainen, että niin monta asiaa, jota en olisi voinut kuvitellakaan tapahtuvan, kuitenkin tapahtui. Ja juuri oikealla tavalla. Sellaisella, etten olisi osannut itse suunnitella. Ei se vuosi täydellinen ollut. Siihen sisältyi paljon vaikeuksia ja haasteita, joskus jopa epätoivoa. Mutta Jumalalla oli oma aikansa kaikelle. Ja siksi juuri saan nyt miettiä mennyttä vuotta hyvillä mielin. Sain myös astua uuteen vuoteen uskovaisena. Se on suurin ihme, onhan elämä usein yhtä taistelua väsymystä vastaan.
Kesä oli minulle elämäni paras. Enkä olisi uskonut voivani sanoa niin. Mutta sanon kuitenkin. Kiitän hiljaa mielessäni, että kaikki tapahtui niin kuin tapahtui.
Tämän vuoden aloitin sillä, että istahdin pikkusiskon kanssa pöydän ääreen, syötiin aamupalaa, ja minä join kahvia. Jotenkin nautin siitä hetkestä. Se jäi mieleen. Viimeistä kertaa yhdessä aamupalalla ennen kuin taas lähden takaisin Jyväskylään ja arki ja aherrus alkavat kaukana kotoa.
Tuntui pahalta se, miten paljon puhelin oli rajoittanut yhteistä aikaa.
Samalla tuntui pahalta. Tuntui pahalta se, miten paljon omat asiat ja varsinkin puhelin oli rajoittanut yhteistä aikaa, juuri tällaisia hetkiä perheenjäsenten kanssa. Joulunakin, vaikka jouluaaton ajan puhelimet olivat rivissä eteisaulan pöydällä eikä niihin koskettu.
Tuntuu pahalta, jos ruokapöydän ääressä on 12 perheenjäsenen lisäksi peikkoja. Välinpitämättömyyttä, kohtaamattomuutta tai asioita, jotka on jäänyt sopimatta. Unohtuiko, ettei ole itsestäänselvyys, että saa viettää joulunsa turvallisessa kodissa vanhempien ja sisarusten kanssa? Ehkä välillä. Mutta toisinaan huoneen täyttää keskustelu ja yhteinen tekeminen. Siinä sitä ihmettelee, miksei aina voisi olla tällaista.
Itkisi ja nauraisi yhdessä. Olisi toiselle läsnä.
Jos sitä vain saisi aina välillä tilaisuuden istua jonkun läheisen kanssa alas ja jutella kaikki mielen koukerot suoriksi ja parantaa maailmaa. Itkisi ja nauraisi yhdessä. Olisi toiselle läsnä. Sanoisi, että älä ystävä huoli, sinä pärjäät. Me pärjäämme.
“Oi jos koittais päivä uusi sydämeen nyt jokaiseen. Uusi toivo orastaisi, syttyis usko Jeesukseen. Silloin vuosi alkava oisi Luojan siunaama, Luojan siunaama.”
Olisipa niinkin, ettei tarvitsisi sanoa: “Uusi vuosi, uusi minä.” Ja sen myötä arvioida, mikä kaikki meni taas pieleen ja mitä pitäisi taas muuttaa ensi vuoteen. Vaikka tiedämme, että muutoksia ja uusia asioita kuitenkin tulee ajallaan. Tiedämme, ettei elämänsä joka mutkaa voi suunnitella etukäteen. Ja vaikka kuinka haluaisi suunnitella tarkkaan itselleen täydellisen vuoden, se on jo Luojan suunnittelema. Turvaudun tähän ajatukseen, se tuntuu oikealta ja todelta.
Uuteen vuoteeni toivon tyytyväistä mieltä.
Mutta uuteen vuoteeni toivon voimia, omannäköistä arkea ja tyytyväistä mieltä. Sitä eniten. Tyytyisin vähään, enkä vaatisi enempää. Muistaisin tärkeimmän. Luottaisin tähän päivään ja huomiseen. Antaisin joidenkin asioiden vain olla, enkä jatkuvasti uuvuttaisi itseäni yrittämällä pitää kaiken kontrollissa, omissa käsissäni.
Katseeni nousee hetkeksi läppärin näytöltä jääkaapin oveen, postikorttiin, jossa on kuva pienestä pojasta supersankarin asu yllään. Kortissa lukee: “USKO itseesi, usko tähän päivään ja LUOTA huomiseen.”
Yritän.
Jaan yhden mielestäni hyvän aktiviteetin, joka auttaa minua purkamaan sotkuun menneitä ajatuksia: Koulupäivän jälkeen askartelimme ystävän kanssa unelmakarttoja. Suosittelen sitä kaikille. Istupa välillä pöydän ääreen tai lattialle, leikkaa lehdistä erilaisia puhuttelevia tekstejä ja kuvia, ja asettele ne sitten paperiarkille sopivasti. Viimeistele sitten omilla piirustuksilla tai kirjoituksilla.
Omat unelmamme siinä konkreettisesti nähtävänä.
Karttoja on aina kivaa tarkastella jälkeenpäin, ja kartasta tulee joka kerta erilainen, koska vain mielikuvitus on rajana, eikä tarvitse miettiä yhtään ylimääräistä. Ja mikä parasta, samalla oppii tuntemaan paremmin itseään.
Sillä kertaa kartoille ilmestyi kuvia kahvista, hiihdosta, kukista, erilaisista ilmeistä, soittimista, vuorista ynnä muusta. Ja olipahan hauskaa niitä tehdessä ja esitellessä. Omat unelmamme siinä konkreettisesti nähtävänä.
“Haltuun Korkeimman nyt anna kallehimmat toiveesi. Pienet huolesikin kanna, Hän ne kääntää parhaaksi. Hänpä vuoden alkaneen johtaa hyvään päätökseen, hyvään päätökseen.”
Niin. Ystävä, älä murehdi, sinä pärjäät. Elämässä asioilla on onneksi tapana myös päättyä hyvin. Niin kuin on luvattu. Erityisesti kun jaksaa uskoa, silloin koko elämä päättyy onnellisesti, kun sen aika on.
