Tammikuun Kapsäkin teemana oli Keitaalla.

Joinakin päivinä elämä tuntuu melkoiselta hiekassa tarpomiselta. Jaloissa painaa, kummassakin kengässä on kivi ja hattu hiertää. Janottaa, mutta vesi on loppu.
Ollapa jonkinlainen keidas. Vaikka kioski. Voisin ostaa vaikka kivennäisvettä. Kunhan saisi istahtaa varjoon ja vetää henkeä.

Ennen joulua minulla oli kova halu päästä kuvitteellisen kioskin kuvitteellisen aurinkovarjon alle, mukavien asioiden pariin. Elämässäni on paljon liikkuvia osia, ja tuntui siltä kuin arjen autiomaassa olisi ollut tavallista enemmän kangastuksia. Välillä keskityin ihan vääriin asioihin, kuin ainakin kangastusta jahtaava hupsu. Tottahan siinä väsyi. Välillä piti vain maata äksänä ja ajatella, että onhan niitä mukaviakin asioita elämässä: Ihmisiä, joita tavata; kirjoja, joita lukea;, musiikkia, jota kuunnella. Jännittäviä makuja, joita maistella. Kun vain ei tekisi elämästä entistä monimutkaisempaa harrastamalla silloin, kun pitäisi olla tekemässä tärkeämpiä, aikuisten asioita.

Seuroja kuulee toisinaan verrattavan keitaaseen.

Jouluksi pääsin onneksi kotiin, läheisteni luo. Leipomaan, paketoimaan, katsomaan, miten lapset avasivat lahjoja ja lukemaan kirjoja, joilla ei ollut mitään muuta funktiota kuin viihdyttäminen. Se rauhoitti, virkisti ja valmisti mielen taas vastaanottamaan uutta. Kun on ollut hetkisen lapsi, saattaa taas ottaa aikuisen takin ylleen paljon mieluummin.

Olen siis jo palannut velvollisuuksien ja älyllisten haasteiden aurinkoiseen mutta kuivakkaan maailmaan, jossa ennen pitkää näen varmasti hiekanjyvän jos toisenkin merkkinä elämän mukavista asioista. Toisaalta olen ottanut joulun raikkaudesta inspiroituneena mukaani myös erilaisen asenteen. Jos elämä on autiomaa, jossa keitaat ovat joulun tapaan löydettävissä kalenterin lehdiltä, miksi en voisi itsekin luoda sellaista mihin tahdon?

Seuroja kuulee toisinaan verrattavan keitaaseen. Keidas, toki, mutta ei sellainen pieni, jossa on kivi ja kaksi palmua. Oikea keidas, jollaisella matkamiehet pysähtyvät lepäämään suurillakin joukoilla. Keitaalla saattaa olla suhteellisen vakituistakin asutusta, jopa pieni kylä. Ja sitten on vierailijoita, jotka sammuttavat janonsa ja lepäävät ja jatkavat sitten matkaansa. Toivotetaan onnea ja siunausta matkalle, ollaan kiitollisia tarinoista, jotka on jaettu. Ehkä ne kerrotaan eteenpäin jollain leirinuotiolla. Nämä keitaat kasvavat sen mukaan, miten paljon matkaajia niille kerääntyy. Ne ovat yhteisiä kaikille, jotka niillä haluavat pysähtyä lepäämään.

On tarinoita ajasta ennen minua ja ennen sinua, ja tarinoita ajasta meidän jälkeemme.

Jokainen ihminen on kuitenkin yksilö. Meillä on muitakin lepopaikkoja kuin seurat. Minulle se on perhe, joka rakastaa ja tukee. Se on kuin karavaani: teemme yhteistä matkaa, suojelemme toisiamme. Erämaassa on vaaroja. Emme jätä ketään petojen armoille, vaan seuraamme toistemme liikkeitä. Pysähdymme leirinuotiolle, rakennamme suuren tulen, joka lämmittää. Emmekä sulje leirinuotiota toisilta.

On muitakin nuotioita, muita karavaaneja, ja ihminen vaihtaa niin nuotiota kuin karavaania kuin keidasta kuin ratsua. Ei kulkeminen erämaassa ole yksinkertaista. Ja joskus tosiaan täytyy käydä jalan, kivi kummassakin kengässä, selkä hiessä. Mutta iloton vaellus ei ole. Maailmassa on sentään musiikkia ja kirjoja ja makuja ja leikkejä. On tarinoita ajasta ennen minua ja ennen sinua, ja tarinoita ajasta meidän jälkeemme. On sileitä lasinpalasia, joiden läpi maailma näyttää vihreältä. On erikoisen muotoisia syntymämerkkejä ja pieniä oudon näköisiä koiria.

Ei ole olemassakaan sellaista, joka ei koskaan väsyisi. Ruumis väsyy, mieli väsyy. Sydän väsyy. Maailma on kaikessa ihmeellisyydessään uuvuttava. Maapallo ei, mutta me voimme halutessamme pysähtyä. Joskus tarvitaan pikku hengähdystauko. Joskus taas pidempi. On hyvä istuutua toisinaan alas. Siinä saa kaupan päälle uutta perspektiiviä.

Vettä voi pyytää vieressä tarpovalta, eikä sitä tarvitse säännöstellä.

Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, jaettu suru on vain surun puolikas. Jaettu siunaus on loppumaton. Jeesus antoi opetuslapsilleen käskyn opettaa kaikkea, mitä hän oli heille opettanut, ja lupasi olla heidän kanssaan aina. On ihmeellinen ajatus, että tuolloin matkalle lähteneet jättivät erämaahan polun, jota me nyt seuraamme. Meidän edellämme on kulkenut määrätietoisia matkalaisia. Kompuroivia, epävarmoja matkalaisia. Kaikilla on ollut välillä jano. Siksi meillä on vesileilejä.

Siinä valossa joulua edeltävät ajatukseni ovatkin jokseenkin hupsuja. Emmehän me sitä kioskia tarvitse. Keitailla on vettä yllin kyllin, ja vesileili on jokaisella kanssamatkaajalla. Vettä voi pyytää vieressä tarpovalta, eikä sitä tarvitse säännöstellä. Se on otettu lähteestä, jonka vesi on aina raikasta. Jopa leilistä hörpättynä. Ja vaikka kuinka päivä paistaisi kuumasti.

Sonja Rautakoski