Kun liekki hiipuu

Kuva Tuulilta

Istuin seurapenkissä. Rivillä oli ahdasta, mutta kun vähän tiivistetään, niin jokainen pääsee istumaan. Sieltä täältä kuuluu pientä supinaa ja muutamia naurunpyrskähdyksiä. Nekin vaikenevat, kun laulu alkaa. Salin täyttää voimakas laulu ja siihen oli helppo yhtyä. Sisällä tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Tämä on se paikka, jossa haluan olla.

Tahtoisin ymmärtää heidän päätöstään.

En osaa ajatella elämää ilman uskoa, seuroja, nuorteniltoja, Suviseuroja ja kaikkea muuta. Tuntuu pahalta, kun kuulee, että sukulainen tai joku muu on kieltänyt uskon. Tahtoisin ymmärtää heidän päätöstään, mutta samaan aikaan se on mahdotonta. Haluaisi pystyä uskomaan heidänkin puolestansa, mutta eihän se niin toimi.

Viime keväänä itselleni läheinen ihminen alkoi muuttua. Huono musiikki, meikkaaminen ja ruma kielenkäyttö tulivat osaksi arkea. Tuntui todella pahalta seurata vierestä, miten toinen ajautuu niin kauas. Tietenkin yritin puhua hänen kanssaan ja niin yrittivät myös muut. Tällä hetkellä odotan peläten, mitä tapahtuu. Haluaisin niin paljon auttaa häntä, mutta en tiedä enää, että mitä tekisin. Iltaisin lisään iltarukouksen perään pyynnön ja toiveen siitä, että Taivaan Isä varjelisi ja ohjaisi hänen ja kaikkien muidenkin samassa tilanteessa olevien polkua.

Jos on vain halua uskoa, niin se riittää.

Huomasin myös, miten läheisen liekin hiipuminen vaikutti omaan uskooni. Epäilykset lisääntyivät, kun mieli kyseenalaisti ja yritti ymmärtää toista. Lopulta sain puhuttua siitä kaikesta ystävälleni ja se helpotti paljon oloani. Myös evankeliumin saaminen toi turvaa ja lohtua. Löysin vastaukset niihin asioihin, joita olin pohtinut, ja mikä tärkeintä: löysin ne uskosta enkä maailmasta. Minua auttoi myös se, että jos on vain halua uskoa, niin se riittää sekä Raamatun sanonta: “sinapin siemenenkin verran uskoa riittää”.

Seurojen jälkeen lähdemme rauhanyhdistykseltä kauppaan. Kaikki kävelevät yhdessä eikä kukaan jää jälkeen. Tuntuu hyvältä olla osa tällaista porukkaa. Tässä on niin hyvä olla.