En varmaan koskaan elämässäni ole opiskellut niin paljoa kuin abivuoteni aikana. Ensimmäisiin kirjoituksiin aloin lukemaan jo kesäkuussa kesätöiden ohessa, ja jatkoin aina kokeisiin asti. Syksyn kirjoitusten jälkeen ei mennyt kauaa, että täytyi aloittaa kevään kirjoituksiin valmistautuminen. Tällä kertaa onneksi oli lukuloma, jolloin opiskelu ei ollut aivan kokopäiväistä. Syksyn kirjoituksia seuranneesta uupumuksesta viisastuneena yritin käyttää kaikki mahdolliset keinot ehkäistäkseni loppuun palamista: aikataulutin opiskeluni, yritin jättää illat vapaiksi lukemisesta ja toisinaan saatoin pitää vapaapäiviä.
Kevään viimeistä ylioppilaskoetta seuraavana päivänä matkustin isosiskoni luokse. Tarkoituksenani oli rentoutua ja palautua kirjoituksista muutaman päivän ajan, jotta jaksaisin alkaa lukemaan pääsykokeisiin. Hain yhteishaussa kasvatusalalle, ja kasvatusalan pääsykoeaineisto julkaistiin vain muutamaa päivää matematiikan ylioppilaskoetta myöhemmin. Vaikka olinkin kirjoituksista vielä väsynyt, oli pääsykoekirjaan tartuttava. Tiivis opiskelutahti jatkui vielä kuukauden ajan: jos jotakin tämän kevään aikana opin, niin tekemään
tehokkaita ajatuskarttoja. Pääsykoeaineistoa lukiessa välillä olo oli innostunut, toisinaan vaikeat käsitteet ja ymmärtämisen vaikeus turhauttivat.
Ehkä jälkikäteen on helpompaa muistaa valinnanvapaus ja edessä aukeavat mahdollisuudet
Koepäivän aamuna olin kuitenkin huojentunut: koko kevään kestänyt luku-urakka on vihdoin ohi! Koeajan puolivälissä tulvahti päälle tuttu väsymys: yhtäkkiä tuntui siltä, etteivät silmät pysyisi auki. Toiset tekivät koetta vielä kynä sauhuten, mutta minä suljin silmäni ja yritin pysytellä virkeänä vielä hetkisen ajan.
Heti kämpille päästyäni painuin peiton alle päiväunille. Uupumus oli tuttu; olo oli samanlainen kuin syksylläkin. Pelotti, että tämäkin väsymys jatkuisi viikkotolkulla. Illalla kävimme syömässä pannukakkutalossa juhlistaaksemme taakse jäänyttä kovaa työtä; minä taistelin pitääkseni silmät auki. Seuraavien päivien ajan olin todella uupunut, eikä nukkuminen tuntunut siihen auttavan. Väsymys väistyi tällä kertaa onneksi nopeammin, ja olen saanut nauttia kesälomasta. Aluksi täytyi ihan totutella siihen ajatukseen, että päivisin saa tehdä mitä huvittaa, eikä tarvitse opiskella yhtään mitään.
Omalla tavallaan tämä epävarmuus on kuitenkin myös kaunista
Tällä hetkellä tulevaisuuteni on hämärän peitossa: loppukesän töistä ei ole vielä varmuutta, enkä vielä voi aavistaakaan, mitä syksyllä teen. Toisinaan epävarmuus turhauttaa ja ahdistaa: joskus mietin sitäkin, miksi niin monet aikuiset ovat sitä mieltä, että juuri tämä elämänvaihe on niin antoisaa. Kun ei tiedä vielä mistään ja kun toisaalta kaikki on mahdollista. Onhan se tavallaan hienoa, mutta myös pelottavaakin. Ehkä jälkikäteen on helpompaa muistaa valinnanvapaus ja edessä aukeavat mahdollisuudet, kuin epävarmuus ja stressi tulevasta.
Omalla tavallaan tämä epävarmuus on kuitenkin myös kaunista: kun mikään ei ole varmaa, ei jäljelle jää mitään muuta vaihtoehtoa kuin luottaa johdatukseen. Ei ole omissa käsissäni, saanko koulupaikkaa tai kesätöitä, missä tai kenen kanssa asun tai millaiset haaveeni saavat toteutua. Jään jännityksellä odottamaan pääsykokeiden ja ylioppilaskirjoitusten tuloksia, kesätöiden selviämistä ja tulevaa muuttoa.
Kävipä miten tahansa, uskon, että asiat lopulta järjestyvät, ja jälkikäteen voin todeta kaiken menneen juuri minulle sopivalla tavalla. Tulevaisuutta pohtiessa päädyn lopulta kuitenkin aina samaan rukoukseen: Ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä (Matt. 26:39).
