Istun iltakylässä yksin sohvalla ja tarkastelen ympäristöäni. Huomaan, että ihmiset ovat jakautuneet pieniin rinkeihin, jokainen tekemään jotakin, keskustelemaan vierustovereiden kanssa tai ihan vaan olemaan ja miettimään kuluneita päiviä ja samalla kuuntelemaan välillä kovaakin puheensorinaa, joka täyttää huoneen ääriään myöten.

Minä pohdin tätä uutta elämääni Joensuussa. Mitä olen oppinut itsestäni jo lyhyen täällä olon jälkeen? Vai olenko oppinut mitään? Mietin, kuinka helppoa lopulta tänne muutto olikaan, ihmiset ottivat helposti huomioon ja antoivat kuvan, että olen tervetullut.

Tällainen porukka antaa uutta näkökulmaa asioihin.

Aktiivisesti kun on ollut mukana kaveriporukan toiminnassa, on yllättävän nopeasti päässyt mukaan. Tutustuminen ihmisiin on tapahtunut joidenkin kohdalla nopeasti, ja suuresti ihmettelen, miten se onkaan tapahtunut. Solahtaminen porukkaan, joka näytti aluksi todella tiiviiltä.

Ystäväporukka, johon kuulun, on kohtalaisen iso. Siihen kuuluu sekä tyttöjä että poikia. Joskus on tuntunut siltä, että tuntuisi vaikealta olla sellaisessa porukassa, jossa ei kaikki ole samaa sukupuolta. Nyt kuitenkin vanhemmiten on huomannut sen, että tällainen porukka antaa uutta näkökulmaa asioihin. Ei ole pelkästään tyttöjä, jotka ajattelevat liikaa asioita ja liian monimutkaisesti. Tiedän, kaikki tytöt eivät ajattele niin, mutta suurin osa kuitenkin.

Varsinkin aluksi joutuu jollain tavalla olemaan aktiivinen.

Opiskelijaelämän yksi varjopuoli on se, että varsinkin aluksi joutuu jollain tavalla olemaan aktiivinen, kun luo ystävyyssuhteita. Ei olekaan enää niitä aikaisempia ystäviä välttämättä vieressä, vaan joutuu solmia uudet suhteet. Energiaa kuluu jo pelkästä ajattelusta ja siihen pohtimiseen, että kuuluuko oikeastaan edes koko paikkakunnalle.

Yksi asia, jonka olen oppinut täällä, on että itsestä tulee huolehtia myös ottamalla omaa aikaa ja palautua sosiaalisista kanssakäymistä. Muuten tulee ”sosiaaliähky”, eikä pysty samalla tavalla nauttimaan ihmisten kohtaamisesta kuin aikaisemmin.