Teksti: Sini Tervamäki

Uuteen elämänvaiheeseen siirtyminen ja suuret elämänmuutokset saattavat herättää meissä paljon kysymyksiä ja epätietoisuutta tulevasta. Joskus nämä isot muutokset aiheuttavat kipuilua ja turvattomuuden tunnetta, kun tutusta tuleekin tuntematonta, eikä tulevaisuuden näkymä olekaan enää selkeä ja kirkas, vaan kovin usvainen. Silloin saatetaan koetella uskoa ja luottamusta Jumalaan ja asioiden järjestymiseen.

Samaan aikaan kuitenkin näissä elämän suurissa käännekohdissa ja uuden äärellä on helpottavaa turvata Jumalan johdatukseen ja luottaa, että kaikki menee vielä parhain päin omista voimista riippumatta. Uskosta saa paljon voimaa ja toivoa vaikeidenkin asioiden kohdatessa, sillä vaikka kaikki muu elämässä järkkyisi ja muuttuisi, Jumala on vierellämme ja pysyy.

Pääsen kokeilemaan siipiäni aivan vieraassa ympäristössä.

Kun itse kaksi vuotta sitten sain tiedon, että minut on hyväksytty opiskelemaan kasvatustieteitä Itä-Suomen yliopistoon, tiesin, että elämäni tulee mullistumaan monellakin tapaa. Olin asunut koko siihenastisen elämäni kotona vanhempieni ja sisarusteni kanssa ja elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni tuttujen ihmisten ympäröimänä.

Asuinpaikkani oli pieni, vain muutaman tuhannen ihmisen kunta, jossa lähes kaikki tunsivat tai ainakin tiesivät toisensa. Lähellä olivat niin ystävät kuin suuri osa sukulaisistakin. Nyt edessä siinti tulevaisuus kaukana kotoa: muutto vieraaseen kaupunkiin, jossa en ollut ikinä edes vieraillut ja jonka ainoa entuudestaan tuttu ihminen olisi siskoni, joka muutti kanssani samaan kaupunkiin opiskelemaan.

Tuleekohan tämä kaupunki tuntumaan koskaan kodilta?

Askel uuteen elämänvaiheeseen herätti minussa monenlaisia tunteita. Tunsin riemua siitä, että olen taas harppauksen lähempänä toiveammattiani ja pääsen kokeilemaan siipiäni aivan vieraassa ympäristössä. Se tuntui jollakin tavalla uudelta alulta, jossa kaiken saa aloittaa puhtaalta pöydältä.

Samaan aikaan kaiken tutun jättäminen taakse aiheutti pelon- ja jännityksensekaisia tunteita vatsanpohjaani. Uuden koulun aloittaminen, kaupungin tuntemattomuus ja tukiverkon puuttuminen herättivät minussa kaikkien mahdollisuuksiensa lisäksi myös epävarmuutta ja paljon kysymyksiä. Olenkohan päätynyt edes oikealle alalle, entä jos en pärjääkään yliopistossa? Löydänkö täältä ollenkaan ystäviä, niitä tuttuja ja turvallisia ihmisiä, joihin nojata, kun tarvitsee toisen olkapäätä? Tuleekohan tämä kaupunki tuntumaan koskaan kodilta? Iltarukouksissa toivoin Jumalalta johdatusta oikealle tielle ja asioiden järjestymistä parhain päin. Omat voimat tuntuivat tämän kaiken edessä varsin vähäisiltä ja heikoilta.

Sain olla aina sitä mitä olin, eikä kukaan sitä ihmetellyt.

Yksi erityisen suuri muutos oli myös kotisiionin vaihtuminen toiseen ja uuden asuinkaupunkini uskovaisten vähäinen määrä suhteessa asukaslukuun. Kotipaikkakunnallani uskovaisia oli todella paljon. En koskaan käynyt koulua niin, etteikö luokallani olisi ollut muitakin uskovaisia lapsia ja nuoria. Ympärilläni oli koko elämäni ajan runsaasti muita uskovaisia ja heistä muodostuikin minulle vuosien saatossa tiivis ja läheinen tukiverkosto.

En muista myöskään koskaan ajautuneeni tilanteeseen, jossa olisin joutunut, tai toisaalta päässyt, kertomaan toiselle ihmiselle uskostani. Meitä oli niin suuri joukko, että esimerkiksi koulussa niin opettajat kuin muut oppilaatkin tiesivät uskostamme. Se tuntui jollakin tavalla helpottavalta. Sain olla aina sitä mitä olin, eikä kukaan sitä ihmetellyt.

Kun eteeni sitten tuli tämä muutto opiskelijakaupunkiin ja koitti aika uuden koulutien aloittamiselle, päädyin ensimmäisiä kertoja tilanteeseen, kun ihmiset eivät tunnistaneetkaan heti minua uskovaiseksi tai ymmärtäneet ilman selityksiä, miksi en tule mukaan esimerkiksi opiskelijabileisiin tai tanssitunneille.

Olin jännittynyt ja hermostunut uskosta puhuessani.

Olin pohtinut näitä tilanteita jo etukäteen, koska tiesin, että tilanteeni ei ole enää sama kuin se oli aiemmat vuoteni ollut. Vaikka ajattelin, että en halua uskoa piilotella, en kuitenkaan ollut aivan varma, uskaltaisinko siitä kenellekään mainita, ellei joku sitten suoraan kysyisi.

Tilanne kuitenkin ajautui jo ensimmäisenä koulupäivänäni siihen, että kerroin useammallekin luokkatoverilleni uskostani. Peloistani huolimatta sain heiltä kaikilta hyvin positiivisia vastaanottoja aiheesta puhuttuani. Kukaan ei katsonut minua pahalla tai kyseenalaistanut uskoani. Ehkä kuitenkin kaikista mieleenpainuvin tilanne oli eräs koulupäivän päätteeksi käyty keskustelu, jossa yksi luokkani tytöistä jäi juttelemaan koulun edustalle kanssani. Hän ei tiennyt etukäteen vanhoillislestadiolaisuudesta mitään, mutta halusi kuulla siitä lisää ja oli aidosti kiinostunut kertomastani. Sydäntäni lämmitti, miten tämä tyttö hyväksyi minut heti juuri sellaisena, kuin olen, eikä osoittanut ennakkoluuloja, vaikkei aiemmin ollutkaan ollut tekemisissä vanhoillislestadiolaisen ihmisen kanssa.

Ihmettelin itsekin tuon keskustelun jälkeen, miten helppo minun olikaan kertoa tälle tytölle esimerkiksi seuroista, arvomaailmastani ja elämäntyylistäni, vaikka emme vielä silloin edes tunteneet toisiamme. Jälkeenpäin ymmärsin, että Jumala antoi minulle voimaa kaikkiin näihin jännittäviin tilanteisiin, jotta sain kerrottua ihmisille, mihin minä uskon ja kuka minä olen. Tilanteet eivät tuntuneet minusta kovin helpoilta, vaan olin jännittynyt ja hermostunut uskosta puhuessani, mutta varsinkin tilanteen jälkeen olin hyvin iloisella ja helpottuneella mielellä.

Koen, että uskosta puhuminen tuntemattomille tai tutummillekaan ihmisille ei ole helppoa, koska niin monilla ihmisillä on negatiivinen kuva tai vääriä oletuksia vanhoillislestadiolaisuudesta, eikä tilanteessa voi olla varma, saako toiselta mitään ymmärrystä, vai pelkästään kauhistuneita katseita ja ennakkoluuloja. Yritän kuitenkin itse jatkossa ajatella, että jos tilaisuus uskosta kertomiseen tulee, haluan pyrkiä sen käyttämään, koska ihan yhtä hyvin kohdalle voi sattua se ymmärtävä ihminen, joka oikeasti haluaa tietää uskostani lisää ja minä voin olla Jumalan sanan lähettinä hänelle.

En enää edes osaisi kuvitella asuvani muualla.

Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, miten kaikki nämä uuden elämänvaiheen mukana tulleet pelot ja jännityksen aiheet osoittautuivat lopulta turhiksi. Tutustuin todella nopeasti täällä asuviin muihin uskovaisiin nuoriin ja uusi siionikin alkoi tuntumaan kotoisalta jo muutamien seurojen jälkeen. Kaupunki on tullut hyvin tutuksi, enkä enää edes osaisi kuvitella asuvani muualla. Olen saanut runsaan ystävä- ja tuttavajoukon kulkemaan elämän matkaa kanssani ja uskovainen kumppanikin on löytynyt rinnalleni. Tässä hetkessä on hyvä olla.

Tuntuu ihmeelliseltä, miten kaikki asiat ovat järjestyneet taas paremmin kuin hyvin. Alun kipuilujen jälkeen elämä ja tulevaisuus on selkiytynyt ja näyttää valoisalta.  Jälleen kerran saan sulkea käteni ristiin ja kiittää Taivaan Isää huolenpidosta ja asioiden järjestämistä juuri minulle parhaalla tavalla. Itse en olisi edes osannut järjestää asioita menemään näin oikealla tavalla.