Lumihiutale ikkunassa kimmeltää,
valo varjolle tietä antaa.
Ilta-auringon viime säde kiirehtää,
kohti kaukaista taivaan rantaa.
Seison pihalla ja katselen taivaalta tipahtelevia lumihiutaleita. Käteni on ojossa ja odotan, että lumihiutale tavoittaa villalapasen. En ajattele mitään, olen hiljaa ja odotan. Katselen ja ihmettelen sitä, kuinka pieniä, ihmeellisen kauniita nuo lumihiutaleet ovatkaan. Jokainen niin erilainen, erilaisia yksityiskohtia täynnä. Ihmeellistä.
Sitä katselee lasin läpi tyttönen,
koti turvan suo jääkukkasilta.
Talikynttilän hehku on niin lämpöinen
tummuu ihana jouluilta
Kuva: Mirjam Similä
Katselen lumihiutaleita ja ihmettelen edelleen, kuinka täydellisiä ne ovat. Mietin samalla sitä, kuinka ihmeellistä tämä elämä on. Katseeni kohoaa lapasesta ja alan katsomaan kohti omakotitaloa, jossa olen asunut jo puoli vuotta.
Elämä on ollut siellä ihmeellistä. Saman katon alla, kun asustaa neljä temperamenttista, erilaista ihmistä, voi vain kuvitella kuinka monesti joudummekaan istumaan alas ja keskustelemaan asioista. Toki, enemmän niitä hyviä ja hauskoja hetkiä meillä on ollut. Illat venyvät kynttilän valossa ihan huomaamatta pikkutunneille. Meillä kaikilla, kun on omat päivän kuulumiset kerrottavana. Joskus on vain pakko keskeyttää jutustelu, päästävä levähtämään, ettei rytmi ihan menisi kokonaan pieleen ja pahasti.
En tunne vielä murto-osaakaan siitä, mitä tässä maailmassa on.
Mielestäni kohoaa huomaamattani kiitos siitä, että olen lopulta päässyt kokemaan tämän, yhden haaveistani. Olen kuin tulitikkutyttö, joka haaveilee lämpöisestä joulusta takkatulen ääressä, kodin lämpöisessä ilmapiirissä.
Ei tunne hän vielä maailmaa
joka jääkukkien takana aukeaa
mutta kerran on johtava polkunsa tuo
ihmeistä suurimpienkin luo
ihmeitten suurten luo.
Silti, vaikka olen aikuinen, tunnen itseni pieneksi. En tunne vielä murto-osaakaan siitä, mitä tässä maailmassa on. Kaiken mahtavien rakennusten ja asioiden rinnalla sitä vain huomaa olevansa ihan pieni ihminen täällä kaiken suuren keskellä.
Valo hämyinen hiipivi huoneeseen
kylän äänet varjoihin hukkuu.
Olkihimmeli pyörähtelee hiljalleen
isän sylissä tyttö nukkuu.
Vaikka olenkin pieni ihminen suuressa maailmassa, tiedän, etten ole yksin vaan olen löytänyt ympärilleni välittäviä ihmisiä, jotka auttavat elämään täällä ihmeellisessä maailmassa. Olen välittävän Isän hyvässä huomassa.
