Onnen murusia, pieniä palasia, katoavia hetkiä
Luin joskus Äiti!-kirjaa ja sain siitä idean kirjoittaa ylös mukavia muistoja, pieniä onnen ja hyvän olon hetkiä, jotka luultavasti katoaisivat myöhemmin. Hetkiä, joita ei muista enää vähän ajan päästä, mutta jotka kuitenkin olivat merkityksellisiä ja ihania. Miten monista asioista sitä voikaan saada iloa! Pienet onnen hetket unohtuvat helposti ja nopeasti, ja ainakin minä muistan usein enemmän niitä huonoja hetkiä, enkä huomaa, miten hyvin asiani oikeasti ovat.
En kirjoittanut ylös kaikkia kertoja kun oli onnellinen, en edes melkein, mutta jotakin. Merkinnöissä on aitoja tunteita ja ajatuksia. Aitoja hetkiä, tavallista elämää. Pieniä onnen helmiä arjen keskellä.
Minun elämäni on kirja, jonka yksi luku on pian päättymässä.
Ti 30.3. klo 2:03
Tänään, tai oikeastaan eilen, olivat viimeiset kirjoitukset. Ruotsin koe. Kello on paljon. Vietin ensimmäisen vapaan illan lukemalla jatko-osaa Runotytön tarinaan, iloisena siitä, että puhelimessani ei ole yhtään aktiivista herätystä. Vapaus. Tarina vangitsi Prinssi Edwardin saaren kauniisiin maisemiin, enkä malttanut laskea kirjaa kädestäni, vaikka kello raksutti jo reilusti yli puolen yön.
Sulkiessani viimein kirjan olo on levollinen ja iloinen. Tätä olen kaivannut. Tarinan onni ja kevään toiveikas lämpö viipyvät sisälläni ja nostavat hymyn huulille. Voi olla, että aamulla uni painaa silmää, mutta se ei nyt haittaa. Näin on hyvä aloittaa loma. Ajatukset kulkevat myös tulevassa, juuri nyt valoisina ja toiveikkaina. Minun elämäni on kirja, jonka yksi luku on pian päättymässä ja seuraavan sisältö on kiehtovan tuntematon. Mitä tahansa voi tapahtua.
Ti 30.3.
Istun lintutornissa, kädessä kuksa täynnä kuumaa kahvia ja purkki eilen leivottua kahvi-suklaakakkua. Aurinko piirtää pisamia kasvoille ja viileä tuuli kohisee tornin lautojen raoissa. Sinisellä taivaalla ei näy pilviä.
La 3.4.
Kävelen pehmeällä keväthangella lumikengät jalassa. Olalla roikkuu kamera ja siinä kiinni pitkä lintuputki. Aurinko paistaa siniseltä taivaalta valkeille hangille niin kirkkaasti, etteivät silmät meinaa pysyä auki. Kauempana pellolla töyhtöhyypät tepastelevat hangella mutapaakkujen välissä . Välillä ne pyrähtävät lentoon yksin ja pareittain, syöksähtelevät ja kaartelevat ylös ja alas pääsellen hauskoja ujeltavia ja pulputtavia ääniä (kuuntele töyhtöhyypän ääni). Kaukana pellon toisella laidalla hiihtää isä siskoni ja veljeni kanssa. Nostan kameran putken kohti sinisellä taivaalla sujahtelevia lintuja.
Su 4.4.
Makaan patjalla kotikodin vinttihuoneessa ja luen kirjaa. Alhaalta kuuluu pääsiäisaamun jumalanpalvelus. Se kuulostaa turvalliselta. Patjan vieressä lattialla on mytyssä suklaamunien kääreitä, eilen illalla äidin ja siskon kanssa mitä mielikuvituksellisimpiin paikkoihin piilotettujen. Olo on valoisa ja rauhallinen, levollinen. Alhaalta kuuluu liturgin ääni: ”Tämä on meidän Jumalamme! Häneen me panimme toivomme, ja hän pelasti meidät“ (Jes 25:9).
Täällä asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin.
Ti 20.4. n. klo 9
Seison isän kanssa peltotiellä. Aurinko paistaa. Töyhtöhyypät suhahtelevat ilmassa ujeltaen ja piipittäen. Kuovi nousee lentoon ja alkaa tutun huutonsa: kuoovi, kuoovi, kuovikuovikuovi… Sinisuohaukka liitää matalalla tähyten saalista. Yhtäkkiä alkaa kuulua joutsenten toitotusta. Kolme laulujoutsenta lentää matalalla pellon yli. Valkoiset siivet läiskyvät niiden ohittaessaan meidät vain kymmenen metrin päästä. Trumpettien ääni etääntyy ja häipyy lopulta kokonaan.
Ti 20.4. klo 22
Istun kalliolla ja laulan hiljaa:
”Vuodet on menneet tuulien lailla
onnea myötä ja onnea vailla
pettynyt en vaan milloinkaan
rauhaan erämaan.”
(Touko Kämäräinen, Hiljainen erämaa)
Auringon viimeiset säteet hehkuvat joen mutkan takana. On hämärää ja hiljaista. Koski kohisee tasaisesti. Kuuset seisovat ääneti ympärillä kohiavilla karuilla kalliorinteillä, alhaalla vesi virtaa mustana, taukoamattomana. Lepakko lentää siivet lähes veden pintaa hipoen. Tässä on hyvä. Erämaan ikuisuudessa ja muuttumattomuudessa rauha ja turva. Täällä asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin, täällä näkyy Jumalan suuruus.
Ke 21.4.
Pannukahvi höyryää kupilkassa. Syön herkkupuuroa trangian kattilasta: kaurapuuroa, banaania, vadelmajugurttisuklaata ja vadelmia. Aamuaurinko lämmittää ja linnut sirkuttavat ympärillä. Joki virtaa kallion juurella ja koski kohisee. Kasvoille nousee hymy. Hyvä että lähdin.
To 22.4.
Istun konservatorion ikkunalaudalla ja odottelen, että pääsen säestystunnille. Konserttisali ovi on raollaan. Kitaran haikeat sävelet solisevat vaimeten ja taas voimistuen. Joku soittaa herkin sormin. Kauniit sävelet jäävät leijumaan ilmaan.
Kunpa voisin jakaa tämän hetken jonkun kanssa.
La 15.5.
Istun joen rannalla, puisella penkillä ja luen Suon villiä laulua. Aurinko on laskemassa ja saa tumman siniharmaiden pilvien reunat loistamaan kultaisina. Leppeä tuulenvire tuo veden tuoksua. Puut seisovat rannalla tuoreen ja raikkaan vihreinä, vasta lehtipukuun pukeutuneina. Olo on levollinen. Uppoudun kauniiseen tarinaan niin, etten kuule vastarannan ravintolasta kuuluvaa möykkää. Edes se ei voi minua nyt häiritä. On lauantai-ilta ja kesä.
Ke 19.5. klo 10.23
Lämmin tuuli silittelee sinistä järven pintaa kevyesti, pienille laineille. Aurinko paistaa ja pikkulinnut laulavat. Sininen riippumattoni roikkuu kahden pienen männyn välissä, aivan ruskean rantakallion reunalla. Tiira lentää järven yllä saalista tähyten ja metsästä kantautuu peipon iloinen liverrys. Vastaranta katoaa pehmeän siniseen utuun. Tuoksuu pihkalta, järveltä, kesältä. Musta kahvi höyryää metsonnokkakuksassa, tuparilahjaksi saadussa. Sydän tuntuu täydeltä ja silmät kostuvat. Kunpa vain voisin jakaa tämän hetken jonkun kanssa. Metsästä löydän aina onnen.
