Olin Rautiosaari 2 -eräriparilla isosena. Odotin riparia enemmän kuin omaa ripariani, mutta viikko ylitti silti kaikki odotukseni. Nyt kirjoitushetkellä leirin loppumisesta on viisi päivää ja mietin yhä, kuinka kauan tämä riparin jälkeinen fiilis oikein voi jatkua.

Sitä tunnetta on vaikea kuvailla. Se on käsittämätöntä onnen ja kiitollisuuden tunnetta ja samalla voimakasta kaipuuta takaisin riparille, rakkaiksi käyneiden ihmisten pariin ja ”riparikuplaan”. Siionin laulut ja virret soivat jatkuvasti mielessä ja huomaan ajatusteni kääntyvän vähän väliä takaisin leirille, siellä olleisiin ihaniin ihmisiin, lauluhetkiin salissa, vaellukselle vesisateeseen ja auringonpaisteeseen, oppitunteihin, kysymyslaatikkoiltaan ja aamupaloille. Ikävä on jatkuva.

Ripari alkoi sunnuntaina ruualla ja henkilökunnan kokoontumisella. Pian leiriläisiä alkoi saapua ja menimme ovelle ottamaan heitä vastaan ja ohjasimme majoittumaan. Nimiä ja kasvoja oli valtavasti ja mietin, miten ikinä oppisin ne kaikki. Viikon aikana ne kuitenkin tulivat vähitellen tutuiksi, jos ei kaikki, niin ainakin melkein. Leikittiin tutustumisleikkejä, pelattiin spikeä ja jalkapalloa, syötiin iltapalaa. Aloituspäivää seuraavana päivänä oli oppitunteja ja illalla valmisteltiin tavarat vaellusta varten. Ruokalan pöydälle oli asetettu pitkiin riveihin ja isoihin astioihin ja kasoihin kaakaota, nuudeleita, tölkkilihapullia, vettä, ketsuppia, kahvia…

Ensimmäinen vaellusaamu valkeni sateisena. Aamupalan, viimeisten ruokien ja tavaroiden pakkaamisen sekä erilaisten oikeiden ja vähemmän oikeiden (tee-se-itse jätesäkistä) sadesuojien virittelyn jälkeen pakkasimme tavarat linja-autoon ja lähdimme matkalle kohti Korouomaa. Matkalla pidettiin pari oppituntia. Me isoset seisoimme käytävällä jokainen oman pienen leiriläisryhmämme vierellä. Tutkittiin Raamatun kirjoja ja Jeesuksen elämää. Tunnelma oli yhtä matkapahoinvointikohtausta lukuun ottamatta korkealla. Perillä lähdimme tuoreiden pullien ja pillimehujen jälkeen kävelemään värikkäänä joukkona eteenpäin.

Illalla yöpaikalle saavuttaessa kaikki olivat enemmän tai vähemmän väsyneitä ja märkiä. Vettä oli tihuttanut koko päivän. Yhdellä hiersi kenkä, toisella painoi rinkka. Yhtään valitusta ei silti kuulunut ja tunnelma oli iloinen. Loppuilta sujuikin sitten leiriä kasatessa ja pingviineinä kahtena rivinä nuotion ympärillä seisoessa. Välillä vuoroja vaihdettiin ja märimmät ja viluisimmat pääsivät ulkokehältä sisäkehälle nuotion lämpöön. Tulella kiehui monta nokipannullista ja nuotiokattilallista vettä kuumaa kaakaota varten. Taisipa joku sisukas ja rohkea sissi käydä uimassakin kosteasta ja viileästä kelistä huolimatta.

Vähitellen porukka alkoi valua kohti telttoja ja riippumattoja. Kaikille löytyi kuiva ja suunnilleen lämmin makuupaikka, kun yksi leiriläisistä tuli isostyttöjen telttaan nukkumaan minun makuupussiini. Itse vietin viileähkön mutta ihan hyvän yön toisen isosen kanssa saman makuupussin alla. Viimeistenkin leiriläisten mentyä nukkumaan meillä isosilla oli hiilloksen ympärillä vielä ihan omat hauskat (ja ehkä aika väsyneet) jutut. Yksi isosista tosin nukkui jo teltassa läheisessä halkovajassa – tai ainakin yritti. Nauru saattoi kuulua aika kauas.

Aamulla heräsin auringonpaisteeseen kohtuullisen virkistyneenä. Söimme rauhassa aamupalaa, kuivattelimme varusteita nuotioiden ääressä ja jatkoimme viimein matkaa aurinkoisessa säässä eteenpäin kohti toisen yön leiripaikkaa. Matkalla pysähdyttiin laavulle lämmittämään ruuaksi nuudeleita ja lihapullia ja pitämään oppituntia.

Illalla istuimme laavun edessä nuotiolla. Aurinko paistoi tyyneen järvenpintaan. Oli oppitunti. Yhtäkkiä lammen takaa lähestyi sadekuuro. Suuret pisarat ropisivat muuten tyyneen vedenpintaan. Aurinko paistoi ja lammen ylle muodostui uskomattoman kirkas ja kaunis, kokonainen sateenkaari ja sen yläpuolelle vielä toinen himmeä. Kaivoin kameran esille rinkasta tarpin ja riippumaton alta ja ryhdyin kuvaamaan. Sopivasta kulmasta katsottuna sateenkaari johti juuri laavuun ja sen sisässä ja ympärillä olevaan nuorten joukkoon. Ajattelin, että siinä oli se todellinen aarre.

Ilta sujui nopeasti ilta-auringon paistaessa lempeästi nuotiolla istujien ylle. Puheensorina nousi kohti taivasta, nauru raikui ja makkaraa paistui yöhön asti. Ilta oli aivan ihana ja ehkä siksikin oli viimeisiä leiriläisiä vaikea saada lähtemään nukkumaan. Ei sitä olisi itsekkään malttanut lopettaa. Olihan viimeinen vaellusilta, ihana sää ja mahtava porukka.

Sumu leijui tyynellä vedenpinnalla ja taivaalla oli vaaleanpunaisia pilviä. Kaste oli jo laskeutunut maahan ja heinissä kimalteli vesipisaroita.

toinen vaellusilta klo 1:23

Telttakylä lammen rannalla laavun ympärillä rinteillä on hiljennyt. Teltoista kuuluu vielä vähän makuupussien kahinaa. Puro kohisee kauempana. Makaan silmät kiinni riippumatossa. Ajatukset kulkevat kuluneessa päivässä. Se on ollut onnellinen. Täynnä naurua, sadekuuroja, auringonpaistetta. Olo on vähän haikea, kun ajattelen, että tämä loppuu jo ylihuomenna. Enää kaksi kokonaista päivää ja konfirmaatio. En haluaisi lähteä pois tästä riparikuplasta ja jättää näitä ihmisiä, joihin olen hädin tuskin kerinnyt tutustua. Suurimpaan osaan en oikeastaan lainkaan. 

Nyt hyvää yötä, kauniita unia ja oman kullan kuvia, kuten isoskaveri toivotti.

Viimeinen vaelluspäivä alkoi aurinkoisissa tunnelmissa. Bluetooth-kaiuttimesta soitettu Pikku Myyn herätyslaulu sai nopeasti eloa nukkuviin leiriläisiin. Hitaan ja rauhallisen aamun, aamu-uinnin ja aamuhartauden jälkeen lähdimme viimeiselle taipaleelle kohti määränpäätä. Aurinko paistoi lämpimästi ja sai mäntykankaan tuoksumaan neulasilta, hiekalta, varvuilta ja kesältä.

Leirikeskuksessa meitä odotti lämmin ruoka ja sauna. Oli ihana päästä valmiin ruuan ääreen ja saunaan pesemään pois vaelluksen hiet ja pölyt. Kipakat löylyt ja vilvoittava jokivesi hellivät väsyneitä vaeltajia. Istuimme saunassa pitkään jutellen leiristä, isostelusta ja kaikesta mahdollisesta. Illan päätteeksi kokoonnuimme purkamaan kysymyslaatikon.

Viimeinen leiri-ilta

On viimeinen ilta. On mulla onnenpäivä soi voimakkaasti kolmenkymmenenviiden leiriläisen ja henkilökunnan susta. Laulu kuulostaa tulevan suoraan sydämestä ja kylmät väreet juoksevat selkääni pitkin. Viimeisen säkeistön kohdalla kyynelet pyrkivät silmmiin ja kurkkua kuristaa: ”Oi kiitos Jeesukseni, / kun maksoit velkani, / ja minut täältä noudat / taivaaseen luoksesi! / Ylistys soi jo maassa / ja kerran taivaassa. / Oi autuus, ilo, rauha, / se on niin suloista.” (SL 296)

Iltaohjelman ja iltapalan jälkeen kokoonnuimme vielä kotaan viettämään iltaa. Iltahartauden jälkeen osa porukasta lähti omille teilleen, osa jäi vielä istumaan ja juttelemaan pienissä porukoissa. Illan edetessä lisää leiriläisiä valui vähitellen takaisin nuotion valoon ja savun tuoksuun. Kukaan ei olisi halunnut lähteä vielä, vaan venyttää viimeistä iltaa mahdollisimman pitkälle. Emme me isosetkaan hennoneet käskeä nuoria nukkumaan vielä puoli kahdeltatoista, niin kuin olisi oikeasti pitänyt. 🙂 Puoli yhdeltä yöllä täytyi lopulta lopettaa ja johdatella viimeisetkin leiriläiset kohti kämppiä ja huoneita. Isosten kanssa kävimme vielä kämpissä laulamassa iltalaulun, jonka jälkeen kaivoimme jääkaapista ylijääneet iltapalapitsat, isosten etuja. 🙂

Jo kahden päivän jälkeen tuntui, että olisimme tunteneet aina.

Ennen konfirmaatiota tunnelma oli vähän jännittynyt, niin kuin asiaan kuuluu. Kaikki sujui kuitenkin hyvin. Oli ihana istua pitkästä aikaa jumalanpalveluksessa, laulaa yhdessä seurakunnan kanssa ja käydä ehtoollisella. Henkilökunnan lauluna lauloimme Siionin laulun 187, Kuule nuori ystäväni. Katselin hymyillen leiriläisiä ja lauloin heille koko sydämestäni. Laulun sanat olivat juuri sitä, mitä heille halusin sanoa.

Ulkona teimme vielä hyvästelyringin. Haikeiden hyvästelyjen jälkeen ripariporukka parveili jonkin aikaa seurakuntatalon pihalla ja hajaantui sitten vähitellen kuka minnekkin, omille teilleen ja jatkamaan elämäänsä.

Näin viisi päivää leirin loppumisen jälkeen ajatukset palaavat vieläkin vähän väliä leirille. Siellä oli niin hyvä olla. Oli ihana laulaa salissa, kokoontua aamuhartauksiin, pelata yhdessä ja vain olla. Sain tutustua ihaniin ihmisiin, joista saan toivottavasti ystäviä loppuiäkseni. Jo kahden päivän jälkeen tuntui, että olisimme tunteneet aina. Myös usko vahvistui, kun Jumalan sana oli koko ajan läsnä oppitunneilla, hartauksissa, lauluissa ja välillä myös ihan tavallisissa keskusteluissa. Leirillä oli paljon musikaalisia ihmisiä ja usein ihan tavallisissakin laulutuokioissa tai hartauksissa laulua säestettiin urkujen lisäksi huilulla, sellolla ja viululla. Musiikki oli vahvasti läsnä. Milloin ei laulettu yhdessä, kuljin itse pitkin käytäviä hyräillen tai lauleskellen.

Siionin laulu 212, Nyt sydämestä nähdä halajan, on soinut päässäni monena päivänä, tänäänkin koko päivän; aiemmin töissä puita istuttaessa ja nyt bussissa ja junassa matkalla Tampereelle. Hyräilin sitä hiljaa maskini sisässä, kun maisemat vilisivät bussin ikkunan takana. Laulusta on nopeasti tulossa lempilauluni, varmaan juuri siksi, että se muistuttaa riparista. Lisäksi siinä on niin kauniit sanat, valoisat ja toivoa täynnä.

Olo on edelleen todella kiitollinen ja onnellinen, mutta samalla haikea. Miten minä olen saanut kokea jotain näin ihanaa ja tutustua näin ihaniin ihmisiin? Näkisimmepä taas pian! Ja miten sitä enää ikinä uskaltaa lähteä uudestaan isoseksi? Ei kai sitä voi muuta kuin pettyä, kun ensimmäinen leiri oli näin ihana!

Jälleen kerran on todettava, että sain itse paljon enemmän, kuin olisin ikinä kyennyt  itse antamaan.

Riparin tänä kesänä käynyt nuori, lue vielä laulun sanat. Juuri noin minä haluan sinulle sanoa. Ja ihan jokaiselle tätä tekstiä lukevalle.

Kuule nuori ystäväni,
Jeesus puhuu juuri sulle:
”Tule, minun vierelläni
löytyy paikka kiusatulle.”

Tiedän, että houkutukset
monet sinut ympäröivät.
Uskoit valhelupaukset,
jotka tuntoon haavat löivät.

Tunnet ettet synteinesi
isän silmäin eessä kestä.
Kysyt, mikä on se vesi,
joka voisi tunnon pestä.

Katso, täällä armon meri
kantaa lohdun sanaa taivaan.
Golgatalla vuoti veri,
avun tuo se synnin vaivaan.

Armon pyyntöön avaa suusi,
synnin päästön sana vastaa.
Sydämesi rauha uusi
virtaa siitä ainoastaan.

Armon lähde voimaa antaa
kiusausten, murheen alla,
tunnonrauhaa että kantaa
aina jaksat maailmalla.

Uskoen saat nyt jo voiton
täällä synnin, kuolon mailla.
Riemumielin kiitossoiton
alat muuttolinnun lailla.

Alla olevan linkin kautta voit lähettää nimettömänä palautetta, ajatuksia, ideoita tai ihan vaan terveisiä.