Rakkautta on kaikkialla

Kuva: Pete Karttunen

Laitan kortin laatikkoon ja hymyilen pienesti. Käyn pitkästä aikaa läpi tässä lyhyen elämäni aikana läheisiltäni saamia kortteja, ja kiitollisuus sydämessäni kasvaa jokaisen kortin myötä. Miten rakastettu minä olenkaan ja miten kiitollinen saankaan olla rakkaista läheisistäni? Tuossa pienessä punaisessa ja kuluneessa, vanhaan leikkitalliin tehdyssä laatikossa piilee rakkaus.

Tunnen oloni vähän oudoksi, kun luen joitain entisten kavereideni kortteja. On hassua ajatella, miten erilainen se versio, jonka he tunsivat, on nykyiseen minuun verrattuna. On myös hassua ajatella, miten paljon olenkaan kasvanut ja miten silti näen edelleenkin itseäni heidän kirjoittamissa korteissa. Oloni on tietyllä tapaa haikea, mutta silti päällimmäisenä tunteena on kiitollisuus.

Vaikka en ole enää entisten kavereideni elämässä, olen sentään saanut kokea, miltä on tuntunut olla heidän ystävänsä. Joitain ihmisiä ei ole tarkoitettu omaan elämääni ikuisesti, mutta ei se silti vie pois niitä lukuisia muistoja ja heitä kohtaan tuntemaani rakkautta. Rakkaat muistot säilyvät, vaikka itse ihmissuhde olisi jäänyt muun elämän ja uusien muutoksien alle.

Omasta kokemuksestani varsinkin ystävien välistä rakkautta vähätellään.

Musta tuntuu, että nykyään romanttista rakkautta nostetaan ehkä jopa vähän liikaakin esille. Usein törmään ajatukseen, että parisuhde tekisi automaattisesti elämästä täydellistä, vaikka siinäkin on omat haasteensa. Monet myös pelkäävät, etteivät tule koskaan tuntemaan oloansa rakastetuksi, jos eivät löydä Sitä Oikeaa.

Romanttinen rakkaus ei ole kuitenkaan ainoa rakkauden muoto. Rakkautta on ihan kaikkialla. Ihminen on luultavasti valmiiksi jo niin rakastettu, ettei hän edes tajua sitä tai pysty kuvittelemaan. Rakkautta on ystävissä, sisaruksissa, vanhemmissa. Sitä on läheisten kanssa vietetyssä ajassa, syvällisissä keskusteluissa ja nauramisessa. Sitä on myös auttavassa olkapäässä, halauksissa ja pienten asioiden muistamisessa. Sitä on ihan kaikkialla, vaikkei sitä huomaisikaan. Varsinkin punainen laatikko on minulle siitä osoitus.

Omasta kokemuksestani varsinkin ystävien välistä rakkautta vähätellään. Olen esimerkiksi huomannut, että siitä puhuessa ei käytetä yleensä sanaa rakkaus, vaikka omasta kokemuksesta voin sanoa rakastavani ystäviäni ihan uskomattoman paljon. Jostain syystä siitä puhutaan myös paljon vähemmän kuin muista rakkauden muodoista. Perheenjäsenten välinen rakkaus ja romanttinen rakkaus tulevat aika usein esille, mutta ystävien välinen rakkaus jotenkin jää niiden alle. Välillä se turhauttaa minua todella paljon, koska minulle ystäväni merkitsevät ihan valtavasti.

Kaikki rakkauden muodot ovat ihan yhtä tärkeitä.

Tietyllä tapaa ystävät ovatkin minun toinen, valittu perheeni. Jotenkin ystävyys on vaan niin kaunista, että en edes osaa sanoittaa sitä. Sehän on pohjimmiltaan vain sitä, että haluaa aidosti olla toisen elämässä. Se on toisen ihmisen valitsemista ilman, että on mitään tarvetta valita. Ja sen takia se on niin spesiaalia ja erityistä, sellaista, mistä en ikinä halua luopua.

Yksi asia, mikä minua myös häiritsee romanttisista suhteista puhuttaessa, on sanonta ”enemmän kuin kavereita”. Se luo minun korvilleni jotenkin kuvaa siitä, että romanttinen suhde olisi jotenkin tärkeämpi kuin ystävien välinen suhde. Romanttisessa suhteessa kyllä on jotain sellaista, mitä ystävyydessä ei ole, mutta silti molemmat merkitsevät paljon niiden omalla tavallaan, eikä niitä todellakaan pitäisi verrata.

Olen muutenkin rakkautta pohtiessa tajunnut, että kaikki rakkauden muodot ovat ihan yhtä tärkeitä, eikä rakkauden eri muotoja pitäisi sekoittaa siihen, kuinka paljon toista rakastaa. Yleensä yhteiskunta luo sellaista kuvaa, että romanttinen rakkaus olisi jokin maksimimäärä rakkaudelle, vaikka kaikki rakkauden muodot voivat olla ihan yhtä voimakkaita. Ja ylipäätään tarvitseeko sitä määrää edes vertailla, koska eikö se vain riitä, että rakastaa? Eihän edes olemassa mitään maksimimäärää, minkä verran ihminen voi rakastaa. Eräs viisas ystäväni sanoikin kerran, että rakkaus vain lisääntyy, kun tutustuu uusiin ihmisiin. Loppujen lopuksi Jumalan rakkaus meitä kohtaan on se kaikista suurin rakkaus. Niin suuri, että emme osaa edes kuvitella sitä.

Jokainen ihminen, jota olen joskus rakastanut, on muovannut minua omalla tavallaan.

On myös ihan outoa ajatella, miten paljon se, millaisia ihmisiä minun elämässäni on, loppujen lopuksi vaikuttaa minuun. En osaa ajatella yhtäkään asiaa, mikä minussa olisi sellaista, joka ei olisi alun perin tullut joltain muulta. Jokainen ihminen, jota olen joskus rakastanut, on muovannut minua omalla tavallaan. On jotenkin hassua ajatella, miten loppujen lopuksi olen vain mosaiikki jokaisesta rakastamastani ihmisestä.

Äidiltä olen oppinut sanoittamaan rakkautta, iskältä huumoria ja sisaruksiltani sitä, miten toisten ihmisten kanssa ollaan. Sukulaisiltani olen kuullut heidän elämäntarinoitaan ja saanut neuvoja jatko-opintoihin liittyviin pulmiin. Ystävieni kautta olen oppinut niin paljon itsestäni. Olen kasvanut ja käynyt kultaakin arvokkaampia keskusteluja. Olen jakanut huolia ja murheita, nauranut, oppinut avautumaan ja luottamaan. Joiltain olen pöllinyt sanontoja, toisilta taas ajatusmalleja ja neuvoja. Ilman läheisiäni en olisi tällainen, millainen olen nyt, enkä voisi olla kiitollisempi siitä, millaisilla ihmisillä Taivaan Isä on minua siunattu.

Ja tähän loppuun haluan vielä kiittää kaikkia läheisiäni: perhettäni, sukulaisiani ja ystäviäni sekä menneitä, nykyisiä ja tulevia. En sano tätä tarpeeksi usein, mutta olette hirmuisen tärkeitä. En voisi olla teistä tämän kiitollisempi, kiitos<3.