”Vain hetken valo viivähtää”
Värit on huuhdottu alas puista maahan. On ollut niin pimeää monta viikkoa. Satanut vettä, eikä aina ole jaksanut edes sataa. Samat harmaat pilvet on peittäneet taivaan usean viikon ajan. Vai onko ne välillä vaihtuneet? Harmaa, laaja säkki on laskettu kanneksi.
”Vain hetken valo viivähtää,
niin arka, levoton.
Jo hämärtää – ja ohitse
taas syksypäivä on.”
Olen täyttänyt tiskikonetta ja tyhjentänyt tiskipöytää. Pinonnut lautasia kaappiin, ennen kuin ajastin hälyttää taas tauolta takaisin etätehtäviin. Syönyt vähän pakastimesta ja käynyt välillä kampuksella, niin ettei ruokakauppaan ole pakko lähteä tällä viikolla.
”Varjojen yöhön vaipuvaa
muistathan, Herrani.
Lähetä säde kirkkauden,
jää itse lohduksi.”
Viikonloppuisin on kuunneltu klassista musiikkia villasukat jalassa tunnelmakynttilöiden valaisemana, piirrelty puuväreillä ja katettu oranssit siililautasliinat vaniljarooiboksen kanssa. Arki-iltoina on ulkoiltu raikkaassa. Jo kaksi paria mustia sormikkaita on hävinnyt johonkin. Äänikirjat ja keskustelut on vauhdittaneet lenkkiä.
Mää niin rakastan näitä lehtiä, tälläsiä oransseja ja isoja. Näistä kuuluu kävellä läpi tälleen, ees kerran joka syksy. Ja vähän voi ohimennessä kävelyllä kurkkia, mitä ihmiset touhuilee ikkunoitten takana. Noi leipoo jotain tuolla. Onko sun mielestä kiva sisustus, kun on noin paljon kasveja?
Pimeessä ja hämärässä on ajettu iltaisin kiipeilykeskukselle, jumppaan, ry:lle ja kuoroon. Varjojen suojaamat illat on tuoneet oman yksityisen sopen, joka antaa luvan jäädä ajatuksiinsa. Mitäänsanomaton tihkusade ei vaadi tilille mietteistä. Meijän on pakko saada aikaseksi hakea ne pyörän lamput Tokmannilta, äkkiä. Saadaan sakot.
Siinä missä alkukesän valloittava aurinkoisuus houkuttelee ja painostaa touhuamaan, puhkuu energiaa ja positiivisuutta, loppusyksyn tyly pilvisyys ja monotoninen sade osoittaa kaikelle välinpitämättömyytensä. Läsnäolollaan se mutisee, että tee, jos huvittaa, tai jätä vaan tekemättä. Vai yrittääkö se lempeästi myötäillä, että villasukat, viltti ja ajatuksiin sulkeutuminen on ihan hyvä valinta?
Tulee ystävä, joka näkee samat pilvet.
Kerrankin luotan siihen ja kääriydyn peiton alle. On nukuttu hyviä, pitkiä yöunia, mutta mieli uhmaa vihreitä check-merkkejä kalenterissa unirytmin seurantasarakkeessa. Hengitän syvään hetken aikaa, kunnes valun valverajan toiselle puolen. Olenko ottanut tarpeeksi D-vitamiinia?
On ollu niin pimeää monta viikkoa, väsyttävää ja raskasta. Yhtäkkiä sataa vettä, ja sitä jatkuu monta päivää. Välillä ei jaksa edes sataa. Ne samat harmaat pilvet on peittänyt taivaan usean viikon ajan. Vai onko ne välillä vaihtuneet? Harmaa säkki on laskettu kanneksi. Ja vasta nyt kun sataa, siihen säkkiin havahtuu, niihin harmaisiin tylyihin pilviin, jotka imee itseensä energiaa. Jokainen ottaa osuutensa päivittäin – aina hieman enemmän, kuin eilen vaativat itselleen.
”Oi Kristus, valo ihanin,
sydäntä pimeää
taas valaiset ja rohkaiset,
kun pelko piirittää.”
Tulee ystävä, joka näkee samat pilvet, hieman kauempaa vain, epätarkemmin etäämmältä. Toinen ystävä, joka lempeästi kuuntelee sadetta, antaa sille uusia merkityksiä. Kolmas vie hetkeksi kauemmas, raottaa varovasti synkkää kantta kaiken yllä, sävelin, mauin ja mielikuvin. Ja se, jonka syliin mahtuu pilviä täysi taivaankansi ja huolestunutta sadetta ämpärikaupalla.
Harmaan ja synkän tihutuksen ja kaatosateen lomasta näen, kuinka pakkanen muuttaa pisarat hiutaleiksi. Kuolleet lehdet saa hetkeksi ylleen puhtaanvalkoisen peitteen. Alkukevään aurinko on kaukana ja kaamos vasta matkalla, mutta välinpitämätön harmaus sallii myös toivon näköalan. Yksityiskohdat on edelleen sumun peittämät, mutta elämä on jo raottanut jotain uutta itsestään.
Lainaukset Jouko Ikosen laulusta Taas syksyaamun hiljaisuus.
Kuva: Pixabay
Voit jättää palautetta kirjoituksesta sekä toiveita blogiteksteihin täällä.
