Toinen koti

Kuva: Minna Impola (kuva on kuvituskuva eikä liity juttuun)

Istun opiston aulassa ja kuuntelen, kun joku laulaa sooloa. Katseeni harhailee opistolaisissa ja kiitollisuuden aalto iskee minuun. Miten kiitollinen saankaan olla siitä, että pääsin opistoon ja että meillä on näin hyvä ja rakas porukka?

Laulaja lopettaa ja hän saa raikuvat aplodit. Seuraavaksi on tyttöjen laulun vuoro. On jotenkin haikea olo. Sellainen viimeinen ilta -fiilis, vaikka tietää, että opistoa on vielä muutama kuukausi jäljellä.

Opisto on kuin turvapaikka

Muistellessani ensimmäisiä päiviä olen yllättynyt siitä, miten rakkaaksi paikaksi opisto on muodostunut. Nykyään opisto on kuin toinen koti, turvapaikka, jonne on aina kiva palata, vaikka alussa opistolle meno ahdisti ja tuntui, ettei opistosta ikinä voisi tulla mitään. Ajan kuluessa aloin kuitenkin huomata, että opistolla olo aiheutti pikemminkin iloa ja kiitollisuutta kuin ahdistusta.

Kämpän vaihto helpotti myös opistossa oloa. Kun omaan kämppään tuli remppa, evakkoon meneminen toiseen kämppään sai minut tajuamaan, että ehkä muutto olisikin hyvä ratkaistu. Silloisessakaan kämpässä ei ollut mitään vikaa, mutta toinen kämppä tuntui vain enemmän omalta paikalta. Päätös ei kuitenkaan ollut helppo. Yliajattelijana kävin kaikki mahdolliset skenaariot läpi entisten kämppäläisten loukkaantumisesta siihen, että toisen kämpän asukkaat eivät haluaisi minun muuttavan heidän kämppäänsä. Kaikki skenaariot olivat kuitenkin turhia; kummankin kämpän asukkaat ottivat tiedon vastaan hyvin.

Nyt kun ajattelen muuttoa, tiedän sen olleen paras valinta, minkä olen voinut tehdä. Kuitenkin, jos olisin mennyt jonnekin toiseen kämppään evakkoon, muuttoa nykyiseen kämppään ei olisi luultavasti tullut. Sitä ajatellessa olen tajunnut, että kaikella on oma tarkoituksensa, jonka vain Jumala tietää. Ennen remppaa en olisi voinut aavistaakaan, että jäisin toiseen kämppään lopullisesti, koska evakko ahdisti niin paljon.

Opiston loppuminen pelottaa

Nykyään opiston loppuminen pelottaa. Opistovuosi on mennyt niin nopeaa ja vähän ajan päästä opistoa on enää yksi neljäsosa jäljellä. Tuntuu, ettei elämää opiston jälkeen edes voi olla. Yhtäkkiä ihmisiä, joista on tullut osa arkea, ei enää näekään joka päivä. Muutama lukion oppitunti periodissa vaihtuukin kokonaan noin seitsemän tuntisiin opiskelupäiviin ja pelottaa, että yhtäkkiä elämä täyttyy pelkästä koulusta ja stressistä.

Yritän kuitenkin olla ajattelematta opiston loppumista ja elää hetkessä. Eihän tämä vielä ole loppunut; on kuitenkin vähän yli neljäsosa jäljellä. Ja vaikka elämä opiston jälkeen olisikin raskasta, voin aina luottaa siihen, että Jumala kyllä tietää, mikä on minulle parasta.