”Niin paljon on vielä edessä”
Kuva Venlalta
Harva se päivä selailen sympaattisten omakotitalojen myynti-ilmoituksia ja katselen tontteja, joiden pihalle istuttaa omenapuita ja marjapensaita tai joiden rantaan rakentaa oman laiturin ja siihen sitoa veneen. Haaveilen asumisesta maalla, luonnon rauhassa ja maalailen kuvaa idyllisestä maaseutuelämästä mieleni vesiväreillä. Saatan kuvitella lintujen liverryksen ja purojen solinan, niiden penkereillä keväiset valkovuokot aina äitienpäivän tienoilla.
Se tulee koko ajan lähemmäs
Joskus vain tekisi mieli hypätä ajassa eteenpäin, vaikka hetkessä eläminenkin on tärkeää. Tulevaisuus tuntuu vain niin mahdollisuuksien täyteiseltä, joltakin sellaiselta, jonka voisi täyttää toinen toistaan kauniimmilla unelmilla. Se on kysymysmerkein ja aukoin varusteltu aika jossain edessäpäin, se tulee koko ajan lähemmäs ja pysyy kuitenkin niin etäällä. Mietin, millaista tulevaisuutta haluan rakentaa ja miten sitä kohti kulkea – ja miten toisaalta ihanaa on olla nuori ja vain haaveilla. Niin paljon on vielä edessäpäin, ja siitä saan usein kuullakin.
Olemme sulloutuneet tänne kuin sillit purkkiin
Nyt olen yhä tässä, yliopisto-opiskelija ja kaupungin sykkeessä sijaitsevan kaksion vuokralainen. Kulutan penkkejä luentosaleissa ja opiskelijaravintoloissa, eivätkä minun arkeani rytmitä säännölliset työajat tai taukohuonekeskustelut. Varaan saunavuoroja taloyhtiön nettisivuilta enkä suinkaan hae liiteristä puita oman pihasaunani pesään, ja törmään hississä ja rappukäytävässä naapureihin, joita en tunne.
Se on niin kummallista, asua asunnossa, jonka ylä- ja alapuolella ja seinänaapureina on ihmisiä, valtavasti ihmisiä joka puolella, joiden elämästä en kuitenkaan tiedä yhtään mitään. Olemme sulloutuneet tänne kuin sillit purkkiin, pieneen tilaan somistanut kukin oman soppemme, joihin piiloudumme palautumaan päivien suruista ja iloista. Suuntaamme omiin rientoihimme, kukin erilaisiin, emmekä juuri huomaa toisiamme.
Elävätköhän he unelmaansa?
Kuitenkin rakastan myös tätä kaupunkia. Sen punatiilisiä savupiippuja ja viileitä vesistöjä, joihin pulahdan aamuisin tai iltaisin. Olen kulkenut sen poluilla ja luisteluradoilla, katsellut, kun se herää eloon talven horroksesta pikkuhiljaa henkäillen ja huokaillen. Onhan täällä mahdollisuuksia, paljonkin, ja niistä olen ottanut kaiken ilon irti. Avannut oveni lähellä asuville ystäville ja tuntenut helpotusta heistä, omista kaksioistaan saapuvista uskovaisista, joiden kanssa jakaa ajatuksia kaikesta siitä, mitä tähän kaupunkiin mahtuu.
Mutta silti, on se niin kummallista. Katselen ihmisten menoa kodeista töihin, kaduilta kauppaan ja takaisin, kuinka he suuntaavat tärkeän ja kiireisen näköisinä omiin päämääriinsä taakseen vilkaisematta. Elävätköhän he unelmaansa, vai haaveileeko joku muukin täällä omasta tönöstä maalla? Keneltäpä sitä kysyisin, ketään heistä tuntematta.
Kuin ystäviä olisi kaikkialla
Yhteisöllisyyttä se varmaankin on, mitä meiltä täällä puuttuu. Yksinäisyysluvut kasvavat, kehittyvien asuinalueiden asunnoissa neliömäärät pienenevät ja seinät tulevat vastaan yhä nopeammin. Herää kysymys, onko ihmisen tosiaan hyvä elää näin?
Sitten, kun omien arjen kiireideni keskellä astun rauhanyhdistyksen ovista sisään ja vastaani tulvahtaa kutsuva lämpö ja puheensorina, en todella koe olevani täällä yksin. Kuin ystäviä olisi kaikkialla, tutut kasvot ja hymyt vilisevät silmissä. Millaisen turvan tästä saankaan, toisen kodin sen kaksioni lisäksi.
Selitän tohkeissani haaveiluistani jollekulle, ja hän naurahtaa. ”Ehtiihän sitä vielä maalla asua”, kuulen huvittuneen toteamuksen. Naurahdan itsekin.
