Täytyykö jo aikuistua?
Kuva: Martta Nissinen
Koulu päättyy pian. Taas yksi vuosi koulua takana. Kouluvuosissa on hauskaa se, että ne paranevat aina loppua kohden, ja se, että lopussa sitä aina ihmettelee, miten se aika menikin niin nopeasti.
Linjaohjaajan kanssa kävin keskustelua siitä, mitä olen oppinut viime vuonna. Tietenkin tietotaito on lisääntynyt, mutta sitäkin arvokkaampana pidän opiston tuomaa varmuutta ja uskon vahvistusta.
Miksi haluan isona?
Jos muistelen viimeistä vuotta, niin onhan sitä kasvanut, ratkaissut monta ongelmaa, unelmoinut eri tavalla. Rohkaistunut.
Yksi asia on vain, mitä en ole vieläkään saanut selville. Onko minun jo aikuistuttava? Onko minun jo tiedettävä, miksi haluan isona? Viimeksi osasin vastata siihen kysymykseen 8-vuotiaana. Vastaus oli helppo: haluan kanttoriksi. Enää en ole varma. Päätöksiä on silti tehtävä, kun tulee vanhemmaksi ja on etsittävä omaa suuntaa. Vaikka päiviä on jäljellä vielä vaikka kuinka paljon, on laadittava suunnitelma, jonka mukaan toimin. Ja päämäärä, jota kohti menen.
Usein on vaikeaa muistaa se, ettei elämäni ole omissa käsissäni. Jumala kyllä johtaa minua, näyttää minulle paikkani.
Opiston kevätjuhlassa henkilökunta lauloi meille lopuksi ”Isä taivaan, rukoilen: varjelethan lasta.” (SL 162:1). Laulu kosketti ja sai pohtimaan: Niin, lasta. Mehän emme ole vielä aikuisia.
Ovatko saappaat liian suuret?
Mutta välillä tuntuu, että aivan yhtäkkiä piti hypätä päättäjän saappaisiin omassa elämässäni. Onneksi voin jutella aina vanhemmilleni tai ystävilleni, kun jokin askarruttaa. Mutta annanko muiden mielipiteiden vaikuttaa liikaa omaan päätökseeni? Ovatko päättäjän saappaat sittenkin liian suuret? Mihin asti voin kysyä neuvoa toiselta ihmiseltä niin, että silti osaisin päättää itse?
Samaan aikaan kuitenkin sanotaan, että minulla on vielä kaikki maailman aika, että nuoruutta on vielä elettävänä, ja että myöhemminkin ehtisi lähteä kauemmas kotoa opiskelemaan.
Miten minä itse uskaltaisin ja osaisin?
Olen viime viikkoina tavannut monta vanhempaa ihmistä. Mietin, että hekin ovat olleet samassa paikassa. Ehkä hekin ovat joskus minun iässäni katsoneet jotain itseään vanhempaa ja pohtineet, miten he oikein ovat tehneet kaiken, että ovat nyt onnellisia, tuollaisessa elämäntilanteessa? Miten minä itse uskaltaisin ja osaisin?
Yritän silti muistaa, ettei elämää eletä oman käsikirjoituksen mukaan. Jokainen hetki on tarkoitettu, eikä tarvitse liikaa murehtia tulevaa. Ja joskus vanhana muistelen, miten tämäkin aika kului kuin siivillä.
